Väitöskirjan ristiriitainen kuolema

Sain viimein työstettyä Leila Jylhänkankaan väitöskirjan ”Kiistoja kuolemisesta. Tutkimus suomalaisesta eutanasiakeskustelusta.” Prosessi vei odotettua pidempään koska uskontotiede on itselleni tieteenalana vieras, minkä johdosta luettua piti pohtia erittäin tarkasti, enkä ole vieläkään varma olenko täysin sisäistänyt väitöskirjan oleellisimman ytimen. Tutkimus herätti kuitenkin paljon ajatuksia itse kuolemasta ja siksi tuon esiin täällä joitain pohdintoja. Tosin avoimia kysymyksiäkin jäi, pohdin mm. pitkään sitä, miksi haastateltavaksi on valittu vain yksi hoitohenkilöstön edustaja. Tutkija kuvaa haastatelleensa terveydenhuollon ammattilaisia mikä tarkoittaa siis käytännössä yhtä psykiatrista sairaanhoitajaa sekä kuutta lääkäriä. Vaikka kysymyksessä on laadullinen tutkimus, mielestäni yhden henkilön haastattelu ei edusta ”hoitohenkilöstön näkökulmaa”.
Toisaalta tutkija ei eritellyt hoitohenkilöstöä omaksi ryhmäkseen, vaan sisällyttää sen terveydenhuollon ammattilaisiin. Tunnustan että hoitohenkilöstöön kuuluvana saatan olla tässä asiassa turhan tarkka.

Väitöskirja luo mielestäni kuolemasta hyvin mielenkiintoisen joskin ristiriitaisen kuvan. Toisaalta hyvään kuolemaan liitetään kivuttomuus, mutta toisaalta tuodaan esiin Luterilaisen kulttuuriperinteessä vaikuttava näkemys, jonka mukaan kärsimys kuuluu ihmisen osaan. Yhteisöllisyyden lisäksi tätä kulttuuriperinnettä korostava aineisto tuo esiin myös yhdessä kärsimisen osana hyvää kuolemaa. Vaikka ajatus yhdessä kärsimisestä osana hyvää kuolemaa saattaa tuntua ensin vieraalta, sitä kannattaa ehkä kuitenkin hetki pohtia. Kuolemaa voi lähestyä myös mahdollisuutena henkilökohtaiseen kehitykseen. Kohdatessa kuoleman ihminen oppii mielestäni aina paljon myös itsestään oman rajallisuutensa kautta. Tieto läheisen ihmisen kuolemaan johtavasta sairaudesta aiheuttaa kärsimystä jota on mahdollista käsitellä jo ennen kuin kuolemasta tulee osa todellisuutta. Kärsimystä käsitellään myös kuoleman jälkeen, mutta ei enää yhdessä kuolevan kanssa. Tätä kautta ajateltuna esitetty ajatus yhdessä kärsimisestä on jo toisenlainen, kun kärsimyksellä ei tarkoiteta enää fyysisiä kiputiloja vaan luopumista sekä irti päästämistä.

Paha kuolema seuraa tulosten mukaan pitkittyneestä kuolemisesta, kivuista sekä yksinäisyydestä. Näin ollen paha kuolema on Jylhänkankaan väitöskirjassa laitoksessa tapahtuva yksinäinen kuolema. Eli vaikka kuolevalla olisi tarve keskustelemalla käsitellä omaa kuolemaansa, häneltä puuttuu käytännössä keskustelukumppani. Tämä on se kohta, missä mielestäni hoitohenkilöstön läsnäolon, sekä valmiuden kohdata kuoleva, merkitys korostuu. On olemassa ihmisiä, joilla ei ole omaisia tai läheisiä syystä tai toisesta. Mutta vaikka kuolevalla olisikin hyvä lähiverkosto, joskus on helpompi käsitellä asiaa vieraan kanssa, jolle voi puhua avoimesti ilman huolta sanojen mahdollisesti aiheuttamasta surusta tai kärsimyksestä. Jylhänkankaan mukaan 70 % suomalaisista kuolee laitoksissa, paitsi että se osaltaan kuvaa mielestäni kuoleman sulkemista yhteisöjen ulkopuolelle, se myös korostaa saattohoidon merkitystä ja arvoa, johon tulee kiinnittää huomiota myös tulevaisuudessa.

Suomalaista kulttuuria on luonnehdittu suorituspainotteiseksi. Me puremme hammasta ja menemme sillä kuuluisalla sisulla läpi harmaan kiven. Tämä asenne ja arvomaailma näyttäytyvät myös suhteessamme kuolemaan. Ajatus toisten autettavana olemisesta sekä heikkoudesta tuodaan väitöskirjassa esille pelottavana vaihtoehtona sen edustaessa omalla tavallaan unohdetuksi tulemista. Itse jos ajattelen ylhäällä kirjoittamaani kärsimyksen kuulumista ihmisen osaan, niin ei voi muuta kuin todeta Luterilaisen kulttuuriperinteen olevan edelleen vankka osa kulttuuriamme. Toisaalta kuulostaa hyvin surulliselta näkemys siitä että meidät muistetaan ainoastaan jos olemme ”vahvoja, tuottavia ja tehokkaita”. Kärjistetysti ilmaistuna meille niin yleisten mielenterveysongelmien taustatekijät ovat samoja, jotka ruokkivat omaa pelkoamme kuolemasta ja mahdollistavat pahan kuoleman kulttuurin yhteiskunnassamme. Tämä on hiukan ironista eikö totta?

Anja

p.s. Olen saanut palautetta blogin kommentointimahdollisuudesta. Tässä mallissa kommentit ovat päivämäärän sekä tunnisteiden perässä. Kommentointi on mahdollista myös nimettömänä. Se ei ole paras mahdollinen paikka, myönnän, mutta johtuu käyttämästäni blogipohjasta, enkä ainakaan vielä ole keksinyt miten sen saisin muutettua. Lienee turha mainita että olen iloinen jokaisesta kommentista sekä jaosta, mutta mainitsen sen silti. :)