Hain yliopistoon maisteriopiskelijaksi 2011, pistemäärä
pääsykokeissa oli riittävä opiskelupaikan myöntämiselle ja jo siinä vaiheessa
minulle oli erittäin selvää mistä aiheesta tahdon opinnäytetyöni tehdä.
Samana kesänä, ennen opintojen alkua kävin laitoksella keskustelemassa tulevista opinnoistani. Minä tietenkin täynnä intoa esitän suunnitelmani, hymy korvissa ja kädet viuhtoen. Kesken puhetulvani havahdun huomaamaan että arvoisa vastapuoli katsoo minua silmälasiensa yli silmät suurina ja hyvin vakavana. Puheeni loppui kuin seinään ja huoneeseen laskeutui hetken hiljaisuus, jonka jälkeen keskustelukumppanini totesi yksikantaan ”Kai sinä tiedät että sen tutkinnon voi saada helpommallakin”.
Samana kesänä, ennen opintojen alkua kävin laitoksella keskustelemassa tulevista opinnoistani. Minä tietenkin täynnä intoa esitän suunnitelmani, hymy korvissa ja kädet viuhtoen. Kesken puhetulvani havahdun huomaamaan että arvoisa vastapuoli katsoo minua silmälasiensa yli silmät suurina ja hyvin vakavana. Puheeni loppui kuin seinään ja huoneeseen laskeutui hetken hiljaisuus, jonka jälkeen keskustelukumppanini totesi yksikantaan ”Kai sinä tiedät että sen tutkinnon voi saada helpommallakin”.
Kanditutkielmani aihe ”Hoitajien asenteet eutanasiaa
kohtaan” ei sekään aluksi ottanut oikein tuulta alleen. Erinäisten
keskustelujen jälkeen olin jo luopumassa siitä ja tein kirjallisuushakua
kommunikaation merkityksestä kulttuurisessa hoitotieteessä. Hakujen tulosta
katsellessani huomasin että se innostus oli aivan eri luokkaa, vaikka aihe on
sinänsä mielenkiintoinen ja tärkeä. Joten taas varasin ajan keskusteluun, jossa
kerroin etten voi tehdä kommunikaatiosta kanditutkielmaa, koska ”se ei ole se
mun juttu”. Ohjaava henkilö kysyi sitten
että ”Anja, mikä on sitten se sun juttu?” Totuudenmukaisesti vastasin että ”Mun
juttuni on eutanasia”, minkä seurauksena näin taas ”sen katseen”. Ja niin
kandityön aihe oli loppuun käsitelty asia. Eikä minun ole tarvinnut siitä ”mun
jutusta” tämän jälkeen laitoksella edes keskustella, olin todennäköisesti
kerralla niin vakuuttava, ettei avoimia kysymyksiä jäänyt kenellekään. Tosin
itse olen ajoittain muistellut isoäitiäni joka piti erityisesti sanonnoista,
hän olisi tähän todennut että ”kun kunnia menee niin maine kasvaa”.
”Se katse” seuraa
minua edelleen ja näen sen ihmisten silmissä lähes aina kun he ensimmäisen
kerran kuulevat tutkimukseni aiheen. Se on se katse kun ihminen odottamattaan hämmentyy
eikä tiedä miten asiaan suhtautua, onko se hyvä vai huono asia. Tilanne jossa
poissuljettava teema tulee yllättäen liian lähelle, pelonsekainen ajatus siitä,
että minä haluaisin syventää keskustelua kuolemasta ja eutanasiasta tilanteessa,
jossa se ei ollenkaan sovi, kuten vaikka kaupan kassalla tai sattumalta kadulla
tavatessa. Pääsääntöinen kommentti on nopea ”se on varmaan mielenkiintoista”
johon on helppo vastata lyhyen myöntävästi ilman pidempää keskustelua. Toiset
reagoivat huomattavasti voimakkaammin, kuten eräs henkilö, joka spontaanisti
totesi että ”Hyi kamala! Ihan tulee kylmät väreet koko ajatuksesta”. Tämän
jälkeen kyseinen ihminen on parhaansa mukaan pyrkinyt välttelemään tilanteita,
joissa joutuu kommunikoimaan kanssani. Joten uskallan väittää että
leimaantumista tapahtuu aihevalinnan perusteella.
Usein minulta on kysytty miten kuoleman ja eutanasian
tutkimus yhdistyy terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseen. Tämä yhteys ei
välttämättä ole kaikille yhtä selvä kuin minulle, joka asiaa olen jo vuosia
pyöritellyt. Olen aiemmissa kirjoituksissa tuonut esiin kuolevien toiveen
keskustella lähestyvästä kuolemastaan sekä heidän yksinäisyyden kokemuksistaan
keskustelukumppanin puuttuessa. Oma ajatukseni mukaan lisäämällä ymmärrystä
kuolemasta ja eutanasiasta myös valmius käydä keskustelua näistä teemoista kasvaa.
Parantuneet mahdollisuudet käsitellä elämän loppuvaiheen teemoja vähentävät
kuolemaan kohdistuvaa pelkoa sekä edistävät ihmisen hyvinvointia ja sitä kautta
myös terveyttä johon mielestäni henkinen hyvinvointi olennaisesti kuuluu.
Mielenkiintoista on myös se, millaisia attribuutteja omaan
persoonaani liitetään tutkimusaiheeni perusteella. Eräs ihminen oli
positiivisesti yllättynyt siitä, että en olekaan masentunut vaikka tutkin
kuolemaa ja eutanasiaa. Mielestäni tämä kertoo paljon jo siitä millaisina aiheet
yhteiskunnassamme koetaan. Myönnän pohtivani sekä kuolemaa että eutanasiaa varmasti
paljon enemmän kuin ”keskiverto 40-vuotias kahden pienen lapsen äiti”. Todennäköisesti
aiheet ovat myös keskimääräistä enemmän esillä perheemme arjessa, ainakin
aikuisten keskusteluissa. En kuitenkaan koe sitä ahdistavaksi tai masentavaksi
johtuen sekä työkokemuksestani että ajasta, jonka olen käyttänyt aiheen
pohdintaan eri näkökulmista. Olen pitkään pohtinut millaisena kuolema
käsitetään ja miettinyt syitä siihen miksi se halutaan eristää yhteisöjen
arjesta. Itsekseni pähkäilemällä en vastausta löydä, joten sitä pitää kysyä
toisilta ihmisiltä… eli tutkia.
Lähtökohtaisena oletusarvona on myös se, että koska tutkin
eutanasiaa, kannatan sitä automaattisesti. Todellisuudessa näin ei ole. Minä
tutkin eutanasiaa, en markkinoi omaa kantaani. Mielestäni sekä myönteiset että
kielteiset mielipiteet sisältävät erittäin paljon huomionarvoisia ja tärkeitä
näkökulmia jotka tulee nostaa samanarvoisina keskusteluun. Kumpiakin on helppo
ymmärtää ja kumpaankin on mahdollista samaistua. Sensitiivisen aiheen tutkimus
edellyttää tutkijalta eettisesti korkeatasoista toimintaa koko tutkimusprosessin
ajan, kuten Aho ja Kylmä artikkelissaan toteavat. Objektiivisisuus on itselleni
suuri osa tutkimuksen luotettavuutta ja sitä ei välttämättä saavuteta, mikäli
kallistuu jommallekummalle kannalle.
Ensi viikko kuluu osaltani hyvin eettisissä merkeissä. Olen
kaksi päivää Helsingissä, jossa käsitellään etiikkaa yleisesti ja seuraavat
kaksi päivää kuluvat Kuopiossa tutkimusetiikan parissa. Odotan mielenkiinnolla
päivien sisältöä, vaikka kotiin palaa varmasti jälleen väsynyt nainen. Mutta
nyt on perjantai, viikon työt takana ja edessä vapaat. Alla olevan kappaleen
myötä toivotan teille kaikille rentouttavaa ja hyvää viikonloppua!
Anja
0 kommenttia:
Lähetä kommentti