Veteen piirretty viiva...

Aiemmassa kirjoituksessani avasin eutanasian eri muotoja, joista passiivisen eutanasian asema yhteiskunnassamme on vähintäänkin mielenkiintoinen. Eri puolilla maata siitä näyttää tulleen hiljaisesti hyväksytty käytäntö, jota perustellaan eri tavoin. Passiivisesta eutanasiasta voidaan käyttää myös ilmaisua ”annetaan potilaan kuolla” (Hänninen 2011) tai ”Luonnollisen kuoleman salliminen” (ETENE 2012) ja sillä tarkoitetaan tilannetta jossa jo aloitettu hoito lopetetaan tai jotain hoitoa ei aloiteta. Käytännön esimerkki on usein (vaan ei aina) pneumonia eli keuhkokuume, johon päätetään olla aloittamatta antibioottihoitoa vaikka tiedetään että potilas saattaa siinä tapauksessa kuolla.  Se miten tähän mielestäni eettisestä näkökulmasta on suhtauduttava, riippuu paljon potilasryhmästä,
johon sairastunut ihminen kuolee. Esitän tästä kolme erilaista esimerkkiä.

Esimerkki 1

Keuhkokuumeeseen sairastunut ihminen ymmärtää hoitamatta jättämisen mahdolliset seuraukset ja on kykenevä tekemään itseään koskevia päätöksiä. Mikäli tällainen potilas päättää olla vastaanottamatta hoitoa, ei minun mielestäni voida puhua passiivisesta eutanasiasta (tai mistään muustakaan eutanasian muodosta) vaan potilaan itsemääräämisoikeudesta ja sen kunnioittamisesta.

Esimerkki 2

Potilas on terminaalivaiheessa ja on odotettavissa, että hänen perussairautensa johtaa kuolemaan hyvin lyhyen ajan sisällä. Mikäli hän tässä vaiheessa sairastuu keuhkokuumeeseen, on hoidon aloittamisen tarkoituksenmukaisuutta, sekä potilaan siitä saamaa hyötyä, hyvä pohtia. Potilaan kuolemaa ei sillä voida estää, vaan aloitettu antibiootti todennäköisesti vain pitkittäisi hänen kärsimystään.  Tämä on tilanne, jossa käytetty ilmaisu ”Luonnollisen kuoleman salliminen” on ehkä kaikkein sopivin. Edelleen, kirjoitin tarkoituksella että hoidon aloittamista on hyvä pohtia, koska myös tässä tilanteessa jokaisen oma henkilökohtainen näkemys ja arvomaailma määrittävät tehtävien ratkaisujen suunnat.

Esimerkki 3

Potilaat, joiden kuolema ei ole näköpiirissä, mutta joiden perussairaus on johtanut joko fyysisen toimintakyvyn menettämiseen ja/tai joiden muistisairaus on edennyt jo hyvin pitkälle. Mikäli tähän ryhmään kuuluva ihminen sairastuu vakavaan keuhkokuumeeseen, hän ei yleensä ole kykenevä tekemään ratkaisuja omasta puolestaan. Eli lääkäri sekä omaiset keskustelevat eri vaihtoehdoista ja tekevät päätöksen joko hoidon aloittamisesta tai siitä pitäytymisestä.  

Ihmisryhmien kohdalla, jotka kuuluvat kolmanteen esimerkkiin päätös jättää keuhkokuume hoitamatta on mielestäni asia jota pitää ehdottomasti tarkastella hyvin kriittisesti. Hänninen (2011) toteaa artikkelissaan että hoidon, josta potilas hyötyisi, aloittamatta jättämistä voidaan pitää laiminlyöntinä. Mikäli potilaan perussairaudesta johtuva kuolema ei ole odotettavissa lähiaikoina, voidaan hänen todennäköisesti katsoa hyötyvän keuhkokuumeeseen aloitetusta antibioottihoidosta, koska siitä parannuttuaan hänellä voi olla vielä vuosia elinaikaa.  Jokainen keuhkokuumeeseen sairastunut ihminen ei tietenkään kuole ilman hoitoa, mutta se aiheuttaa kärsimystä, jonka välttäminen tai lievittäminen olisi mahdollista.

Mutta onko se passiivista eutanasiaa jos tähän potilasryhmään kuuluva ihminen kuolee? Tai voidaanko sitä kutsua ”Luonnollisen kuoleman sallimiseksi”? Minun mielestäni ei, koska ensinnäkin potilaalla olisi ollut vielä elinaikaa jäljellä, mikäli hänen keuhkokuumeensa olisi hoidettu. Tässä tilanteessa todentuvat mielestäni myös ne syyt, joiden takia aktiivinen eutanasia tekona tuomitaan. Eräs näistä on se, että päätöstä tehtäessä ulkopuoliset tahot (lääkäri, hoitohenkilöstö sekä omaiset) arvioivat potilaan elämän arvoa ja laatua (mikä on yksi erittäin vahva peruste vastustaa aktiivista eutanasiaa), ja sen perusteella päätetään aloitetaanko hoito vai ei. Toiseksi teko (tai tässä tapauksessa teosta pitäytyminen) kohdistuu ihmisryhmään, joka ei ole kykenevä tekemään itsenäisiä päätöksiä, eli kaltevalle pinnalle joutuminen on todellisuutta tällaisissa tilanteissa.  Olen myös pohtinut, kuinka useassa tapauksessa itse potilaalta kysytään hänen omaa mielipidettään tämänkaltaisissa tilanteissa, etenkin muistisairaiden ihmisten kohdalla.

Korostan sitä, että hoidoista luopumisella sekä niiden aloittamatta jättämisellä on varmasti syynsä ja hyvät perusteensa useimmissa tapauksissa sekä ihmisryhmissä. Mutta ehkä olisi päätöksen eteen tultaessa hyvä pysähtyä miettimään mitä oikeasti päätetään ja millä perusteilla. Etenkin kolmatta esimerkkiä pohtiessa todellisessa elämässä tehtyjen tekojen ja perusteiden, joilla toiset näkemykset tuomitaan, välinen raja voi olla vain veteen piirretty viiva.

Anja

Tausta-artikkelit:

Hänninen, J. 2011. Eutanasia. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 2011;127(8):793-9

Valtakunnallinen terveydenhuollon eettinen neuvottelukunta (ETENE). 2012. Ihmisarvo, Saattohoito ja Eutanasia.