Viime viikolla Turussa järjestettiin kaksipäiväinen XIV kansallinen hoitotieteen konferenssi. Itselläni oli siellä suullinen esitys, mahdollisuus esitellä tekeillä olevaa hoitosuositusta sekä elämäni ensimmäinen rinnakkaissession puheenjohtajuus. Olin myös suunnitellut keskusteluja kahden opiskelijan kanssa, jotka ovat kiinnostuneita tekemään gradunsa oman aineistoni pohjalta. Ensimmäiseen päivään olin vielä mahduttanut kahvihetken erään Twitter-ystäväni kanssa. Eli monta rautaa jälleen tulessa ja menomatkalla tunnelmat olivatkin sen mukaiset.
Kokonaisuudessaan konferenssi oli itselleni positiivinen yllätys monella tavalla. Olen ollut ehkä liiankin kriittinen toisinaan mitä eri konferenssien sisältöihin tulee ja todennut etteivät ne kaikilta osin ole aina vastanneet omia odotuksiani. Viime viikkoinen konferenssi oli virkistävä poikkeus tässä suhteessa. Esitykset olivat korkeatasoisia kautta linjan, ainakin niissä sessioissa, joihin itse osallistuin. Posterikävelyt olivat hyvin suunniteltuja ja keynote-puhujat huolella valittuja. Tästä suuri kiitos ja kehu järjestäjille, te olette tehneet todella hyvää työtä! Sisällön lisäksi olin ilahtunut siitä tunnelmasta, mikä järjestäjien taholta välittyi, siinä oli sitä tekemisen iloista meininkiä, joka valitettavan harvoin yhdistetään tieteen tekemiseen.
Etiikan sessio kuului luonnollisesti omaan ohjelmaani. Sen aikana pohdimme potilaan yksinäisyyttä ja sitä kenen vastuulla se on. Kuulin alustukset moraalisesta rohkeudesta sekä terveydenhuollossa havaittujen väärinkäytösten paljastamisesta, jotka molemmat herättivät paljon ajatuksia yhteiskuntamme ja terveydenhuoltomme tämän hetkisestä tilasta, niin positiivisessa kuin myös negatiivisessakin mielessä. Itse puhuin sairaanhoitajaopiskelijoiden asenteista eutanasiaa kohtaan. Esityksen jälkeen sain monia hyviä kommentteja sekä kysymyksiä, mitä pidän osoituksena siitä, että suhtautuminen aiheeseeni on muuttumassa. Vielä 4 vuotta sitten Oulussa posterini eteen pysähtyi monia ihmisiä, jotka lukivat sen läpi ja poistuivat enemmän tai vähemmän hämmentyneinä sanomatta sanaakaan tai toteamalla yksikantaan ”mielenkiintoista”. Voi toki johtua siitä, että he kokivat posterin heikoksi mutta enemmän kuitenkin ajattelen sen johtuneen aiheeni luonteesta. Kaksi vuotta sitten Tampereella keskustelua oli hieman enemmän mutta se oli edelleen vähän varovaisen oloista. Asiat vaativat nähtävästi aikansa, vaikka odottaminen onkin toisinaan tuskallista.
Puheenjohtajana toimin sessiossa, jonka sisältö muodostui näyttöön perustuvasta toiminnasta ja hoitosuosituksista. Kahdessa esityksessä tarkasteltiin interventioiden vaikuttavuutta pissakoulussa sekä ylipainoisten nuorten fyysisen aktiivisuuden yhteydessä. Samoin sessiossa esiteltiin toimintamalli eettiseen varhaisvaiheen päihdetyöhön. Tutkimuksen tulokset vahvistivat osaltaan sen, etteivät ihanteet ja arki kohtaa toisiaan päivystyksissä tapahtuvassa päihteidenkäytön puheeksiotossa. Toisessa esityksessä osoitettiin yliopistosairaaloissa työskentelevien sairaanhoitajien valmiuksien olevan keskinkertaiset näyttöön perustuvan toiminnan toteutukseen. Tämän kuullessani jäin pohtimaan pitkään sitä, että jos valmius on keskinkertaista yliopistosairaaloissa, jotka edustavat sitä niin sanottua keihään kärkeä, mitä ne sitten ovat esimerkiksi perusterveydenhuollossa?
Kolmannen sessioni aikana kuuntelin esityksiä käyttäjälähtöisyydestä sekä asiakkaan osallisuudesta. Kahdessa mielenkiintoisessa esityksessä käsiteltiin vauvan ja vanhempien läheisyyttä sekä eroa vastasyntyneiden teho-osastolla sekä tekijöitä, jotka estävät vanhempien osallistumista lapsensa kivunhoitoon samassa ympäristössä. Alustus itsetuhoisten nuorten vanhempien kokemuksista avun saannista ja esteistä oli hyvin herättävä. Apua ei tulosten mukaan saa tavalla, joka vastaisi vanhempien tarpeisiin. Usein jonotusajat ovat pitkät, vaikka itsetuhoiselle nuorelle apua tarvittaisiin välittömästi. Tulokset olivat yhtenäiset erään pääpuhujan viestin kanssa, jonka mukaa jopa puolet mielenterveysongelmaisista ovat avun ulkopuolella ja ainoastaan joka viides avun piirissä oleva saisi laadukasta hoitoa. Viesti on karu ja mietinkin sitä, miten se tulevaisuudessa tulee olemaan, mikäli palveluja keskitetään entisestään. Päivän viimeinen aihe oli se itselleni mielenkiintoisin, potilaan, perheen ja henkilökunnan vuorovaikutus saattohoidossa. Riippumatta siitä haluaako kuoleva käsitellä kuolemaansa tai vain ”ajautua kuolemaan” kuten puhuja asian ilmaisi, vuorovaikutuksella näiden kolmen ryhmän välillä on uskomattoman suuri merkitys. Ja tälläkin saralla on vielä paljon työtä tehtävänä, näin kiteytetysti.
Yhteenvetona voin todeta, että konferenssin perusteella hoitotiede ja hoitotieteellisen tutkimuksen latu ovat kehittymässä laadukkaampaan suuntaan. On sanomattakin selvää, että tämä on mielestäni erittäin positiivinen asia. Seuraava konferenssi on kahden vuoden kuluttua Vaasassa, mielenkiinnolla jään odottamaan mitkä ovat tunnelmat sen jälkeen.
Anja
Raportointikokeilu
4 kuukautta sitten
0 kommenttia:
Lähetä kommentti