Millainen on hyvä kuolema?

Olen elämäni aikana kohdannut monta kuolemaa. Toiset niistä ovat olleet kauniita, mikäli kuolemasta tätä adjektiivia voi käyttää, ja toisia muistellessa alkaa edelleen kurkkua kuristaa. Kaikkia kohtaamiani kuolemia en rehellisesti sanottuna edes muista. Tämä ei tarkoita että kuolemasta olisi tullut itselleni jollain tasolla yhdentekevä tai merkityksetön, ennemminkin se kuvaa sitä kuolevien ihmisten määrää, joita olen työurani aikana kohdannut ja ”viimeiselle matkalle” saattanut. Kokemukseni mukaan kuoleman lähestyessä puhe kääntyy lähes poikkeuksetta sen laatuun, siihen onko odotettavissa oleva kuolema hyvä vai paha. Mutta millainen sitten on hyvä kuolema ja miten käsitykset hyvästä kuolemasta ovat muuttuneet ajan saatossa? Niin… voiko kuolema ylipäätään olla edes hyvä tai paha vai onko se kenties sekä hyvä että paha samanaikaisesti?

Ennen modernin lääketieteen kehitystä kuoleman katsottiin olevan hyvä, mikäli kuoleva ihminen oli sopusoinnussa jumalan sekä ympäristönsä kanssa. Kuolemaa pidettiin yhtenä suurimpana mahdollisena hengellisenä tapahtumana, jolle omaisten ja läheisten läsnäolo antoi lisäarvoa. Kivuttomuus? No, se oli suotavaa, mutta ei suinkaan tärkeintä. Kivun sietokyvyn katsottiin jopa lisäävän kuoleman arvokkuutta, varsinkin roomalaiskatolisissa yhteisöissä.

Lääketieteen kehittyessä käsitys hyvästä kuolemasta muuttui, siitä tuli jotain mitä vastaan oli mahdollista taistella. Vaikka kuolemaa ei edelleenkään voi täysin ehkäistä, sen ajankohtaan voidaan vaikuttaa hoitamalla ja ennaltaehkäisemällä sairauksia jotka kuoleman aiheuttavat. Osaltaan yhteisöjen kehityksestä ja lääketieteen parantuneista keinoista johtuen kuolevia ihmisiä alettiin entistä enemmän hoitaa sairaaloissa ja laitoksissa. Kuolema ei enää ole osa yhteisön arkea, vaan se kohdataan usein potilashuoneessa; irrallisena, vieraassa ympäristössä, tavallaan ”ulkoistettuna” tapahtumana. Jotta kuolema olisi ”hyvä” sen pitää olla siirrettävissä myöhäisemmäksi tai se tapahtuu joko yllättäen tai niin, ettei sitä huomaa… esimerkiksi nukkuessa. Viime vuosituhannen lopussa kuolemasta keskustelu oli haastavaa johtuen varmasti osaltaan niistä epäonnistumisen tunteista, joita kuolema herätti.

Keskustelu on avautunut tällä vuosituhannella ja kuolema on hyväksytty osaksi elämää. Tilalle on tullut halu kontrolloida tätä elämän osa-aluetta: ihmiset haluaisivat itse määrätä miten, ja osittain myös milloin, he haluavat kuolla. Hyvä kuolema näyttäytyy tilanteena jossa ihmisen fyysiset, henkiset, sosiaaliset sekä hengelliset tarpeet ovat kontrolloituja sekä täytettyjä. Edelleen kuolema kohdataan useimmiten sairaalassa, laitoksessa tai saattohoitokodissa mutta ihminen itse päättää enenevässä määrin siitä millaisena hän viimeiset päivänsä tahtoo kokea, millainen on hänen hyvä kuolemansa.

Kirjoitin tuossa yllä ihmisen itse määräävän viimeisten päiviensä sisällöstä, mutta onko tämä todellisuudessa näin? Enkä nyt tarkoita terveydenhuollon resursseja tai eri ihmisryhmien tehtäväjakoa, vaan sitä että jokaisessa yhteiskunnassa ja yhteisössä kuolevalla on oma hyväksytty rooli, jonka mukaan me automaattisesti odotamme hänen käyttäytyvän. Ennen modernin lääketieteen kehitystä hyvälle kuolemalle antoi lisäarvoa omaisten läsnäolo, trendi joka vaikuttaa edelleen. Mutta entä jos kuoleva tahtookin kuolla yksin, ilman omaisten tai hoitajan läsnäoloa? Tai jos hän uskoo aidosti ja oikeasti kärsimyksen lisäävän oman kuolemansa arvokkuutta ja kieltäytyy kipulääkityksestä? Kuinka valmiita olemme ihmisinä hyväksymään normista poikkeavat käsitykset kuoleman hyvyydestä? Ja ennen kaikkea, kuinka hyvin onnistumme välittämään kuolevalle (omaisina tai hoitohenkilöstöön kuuluvina) sen tunteen, että hän voi tuoda esiin toiveensa omaan hyvään kuolemaansa liittyen ja tulla arvostetuksi, vaikka toiveet eroavaisivatkin omista näkemyksistämme. Oman kokemukseni perusteella uskallan väittää että tämä on eräs vaikeimmista asioista kuolevan ihmisen kohtaamisessa. Irrottautuminen omista tai yleisesti hyväksytyistä näkemyksistä ja sen tosiasian sisäistäminen, että kuolema on meille jokaiselle ainutkertainen ja hyvin henkilökohtainen tapahtuma. 

Joten millainen on hyvä kuolema? Minulle se on tapahtuma joka kunnioittaa ihmisen yksilöllisyyttä ja mahdollistaa hänen kuolemansa ainutkertaisena tilanteena niissä puitteissa, jotka olemassa olevien mahdollisuuksien rajoissa vastaavat hänen toiveitaan. 

Millaisia käsityksiä yhteiskunnassamme vallitsee hyvästä kuolemasta? Tämä on kysymys, johon pyrin saamaan vastauksia väitöskirjatutkimukseni toisessa, keväällä 2014 suoritettavassa, osatutkimuksessa.

Anja

Tausta-artikkeli:

Walters G. 2004. Is there such thing as a good death? Palliative Medicine 18, 404-408.