Epäinhimillinen ja ruma kuolema

Tänään Helsingin Sanomien mielipidepalstalla julkaistiin kirjoitus, jossa mummonsa menettänyt omainen kuvasi läheisensä kuolemaa kuvaten sitä epäinhimilliseksi ja rumaksi. Kirjoituksesta kuvastuu surun lisäksi se paha olo sekä suoranainen tuska, joka kuolleen omaisille usein jää tilanteessa, jossa kuolevan hoito ei ole onnistunut. Sen johdosta en ihmettele lainkaan, että kirjoitus on herättänyt paljon keskustelua. Mielestäni kirjoittaja on sekä vahva, että rohkea nostaessaan asian esiin oman surunsa keskellä ja mietinkin pitkään, voinko kirjoittaa aiheesta ilman, että se ymmärretään väärin.

Tekstin koskettavuudesta huolimatta mielestäni on kuitenkin hyvä muistaa, että tämä on yksi näkökulma tapahtuneeseen, joka varmasti on kirjoittajalle hyvin todellinen. Hän ei mielestäni kohdista minkäänlaisia syytöksiä itse terveydenhuollon henkilöstöön, sen enempää hoitajiin kuin lääkäreihinkään. Heränneessä keskustelussa on ruodittu kovinkin sanoin terveydenhuoltoa ja terveydenhuollon henkilöstöä. Tämäkin on ymmärrettävää, etenkin kun kirjoituksessa kerrotaan kuolleen tyttären käyneen syöttämässä äitiään päivittäin työntekijöiden resurssipulan johdosta. On itsestään selvää, että tällainen ei ole hyväksyttävää, ei sen enempää muistisairaiden kuin muidenkaan potilasryhmien kohdalla. Samoin on selvää, ettei terveydenhuollosta voida ottaa tällaisiin tapauksiin mitään kantaa, sen estää jo yksinomaan vaitiolovelvollisuus. Näin ollen ”kertomuksen toinen puoli” jää pimentoon, mikä mielestäni tulisi muistaa keskustelun tuoksinassakin.

Olen tänään lukenut useasti sen, että vuodeosastoilla ja laitoksissa on vain huonoja kuolemia. Olen varmasti ensimmäisten joukossa vaatimassa nykyistä paremman huomion kiinnittämistä kuolevien ihmisten hoitoon sekä tähän liittyvän koulutuksen parantamista, alkaen ammattiin valmistavista oppilaitoksista ja jatkuen työyhteisöissä sekä jatkokoulutuksessa. Siitä huolimatta minun on todettava, että sekä sairaaloissa että vanhustenpalveluissa on mahdollista kuolla rauhallisesti sekä ihmisarvoa kunnioittavalla tavalla. Vuonna 2014 yli 35000 henkilöä kuoli tilastokeskuksen mukaan terveydenhuollon toimintayksiköissä, eivätkä kaikki varmasti ole olleet ns. ”huonoja kuolemia.”

En tarkoita tällä sitä, että tapaukset joissa kuolevan hoidossa epäonnistutaan tavalla tai toisella tulisi hyväksyä, päinvastoin. Näistä pitää puhua, ne pitää käsitellä ja niistä pitää oppia, jotta tulevaisuuden hoidon laatu paranee. Tiedän ettei tämä lohduta sen enempää kirjoittajaa, kuin ketään muutakaan jolla on huonoja kokemuksia. Juuri siksi arvostan tämän päivän kirjoittajan tekstiä erityisesti ja olen aidosti pahoillani siitä, että he joutuvat surussaan käsittelemään myös kokemaansa. Haluan kuitenkin nostaa esiin, että toisenlaisiakin kokemuksia on, ettei kuolemaa sairaalassa tai laitoksessa välttämättä tarvitse pelätä.

Paljon on kuitenkin vielä tehtävää elämän loppuvaiheen hoidossa. Tämän allekirjoitan omasta roolistani riippumatta niin omaisena, sairaanhoitajana kuin tutkijanakin. Olen täysin samaa mieltä niiden ihmisten kanssa, jotka ovat kirjoittaneet, että kuolevan hyvä hoito tulisi olla kaikkien ulottuvilla, eikä ainoastaan niiden, joiden omaisilla on tietoa sekä kykyä vaatia laadukasta hoitoa. Positiivista on se, että useat tahot tekevät työtä tämän tilan saavuttamiseksi, vaikka muutos ei tapahdu hetkessä.

Kuolema halutaan usein piilottaa ja siitä mieluusti vaietaan aiheen raskauden johdosta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että pitämällä yllä keskustelua kuolemasta ja siihen liittyvistä aiheista, meillä jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa siihen, millaiseksi kuolevien hoito muodostuu. Keskustelu kuolemasta on samalla keskustelua yhteiskuntamme arvoista, siitä mitä pidämme tärkeänä ja millaisen kuoleman toivoisimme joko itsellemme tai niille kaikkein läheisimmillemme. Kuolema koskettaa meitä jokaista, ennemmin tai myöhemmin.

Tähän liittyen luin tänään myös useita kannanottoja, joissa toivotaan eutanasian sallimista Suomessa. Voi olla, että eutanasiasta tulisi keskustella nykyistä enemmän, aktiivisemmin ja avoimemmin. Minun on kuitenkin pakko todeta, että vaikka eutanasia sallittaisiin "heti huomenna", ei se auttaisi kirjoituksen kuvaamassa tilanteessa, koska eutanasian tulee perustua kuolevan omaan pyyntöön, ei omaisten tai muiden ulkopuolisten toiveeseen. Eutanasia ei korvaa, eikä se mielestäni koskaan saa korvata laadukasta hoitoa elämän loppuvaiheessa. Siksi elämän loppuvaiheen hoitoa on kehitettävä ja parannettava, eutanasiakeskustelun lopputuloksesta riippumatta.

Anja