Miksi halusimmekaan kuolla?

JAMA julkaisi heinäkuussa mielenkiintoisen artikkelin, jossa on koottu yhteen tietoa avustettuun kuolemaan liittyvistä käytänteistä ja asenteista Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Euroopassa aikaväliltä 1947 – 2016. Artikkelissa käsitellään sekä lääkäriavusteista itsemurhaa, että eutanasiaa, joskin kirjoittajat erottavat ne toisistaan.

Artikkelissa kirjoittajat toteavat, ettei kipu tai riittämätön kivunhoito ole suinkaan se pääasiallisin syy, minkä perusteella ihminen pyytää joko eutanasiaa tai lääkäriavusteista itsemurhaa. Esimerkiksi Amerikassa kerättyjen tietojen perusteella riittämätön kivunhoito oli syy pyytää avustettua itsemurhaa vain kolmanneksessa tapauksista. Useimmin pyynnön taustalla oli autonomian menetys sekä alentunut kyky nauttia elämästä. Samalla tavoin arvokkuuden menetys oli mainittu perusteena yli puolessa eutanasiatapauksista sekä Belgiassa että Hollannissa. Kipu oli merkitty perusteeksi noin joka toisessa eutanasiatapauksessa. On myös todettu eriasteisesta masentuneisuudesta kärsivien ihmisten esittävän neljä kertaa todennäköisemmin eutanasiapyynnön verrattuna henkilöihin, joilla ei ole masennuksen oireita.

Mutta pysähdyinpä hetkeksi miettimään edellisen kappaleen sanomaa. Kärjistettynä tilanne on siis se, että ihminen joka on tavalla tai toisella sairas, kokee että hänen arvonsa tai arvokkuutensa on alentunut. Vaihtoehtoisesti ihminen kokee ettei, sairaudestaan, iästään tai jostain muista syistä johtuen kykene enää nauttimaan elämästään sillä tavoin kuin haluaisi. Kummassakin tapauksessa tämä kokemus on niin voimakas, että kyseinen ihminen haluaa kuolla ja toivoo että joku toinen joko avustaisi häntä siinä tai tarvittaessa päättäisi elämän hänen puolestaan.

Minä en missään tapauksessa kyseenalaista sitä, etteikö nämä tilanteet aiheuttaisi kärsimystä ihmiselle. Tulkoon tämä nyt todettua heti alkuun. Jäin vain rehellisesti sanottuna miettimään sitä, ovatko kyseiset ongelmat sellaisia, joihin voidaan vaikuttaa lääketieteellisin keinoin, vai onko kyseessä kenties paljon laajempi kysymys, joka koskettaa sen yhteiskunnan tai yhteisön arvoja, jossa ihminen elää? Onko niin että yhteiskunnan arvomaailma on sellainen jossa sairaat tai heikommat henkilöt kokevat olevansa arvottomampia? Tai onko niin että emme ole vieraantuneet ainoastaan kuolemasta vaan jopa vanhenemisesta, joka ainakin omasta mielestäni on luonnollinen ja myös merkityksellinen osa elämää?

Samalla tavoin mietin sitä, vastataanko tällaisen ihmisen tarpeisiin sillä, että joko autetaan häntä kuolemaan tai päätetään hänen elämänsä hänen tahdostaan? Auttaako se toisia ihmisiä samassa tilanteessa, vai korostaako se vain sitä mielikuvaa, että sairaus tai vanhuus heikentää automaattisesti ihmisen arvoa? Samoin voi miettiä onko oikein odottaa lääkärikunnan ”korjaavan” ongelmia, joihin ei ole lääketieteellisiä ratkaisuja tai jotka johtuvat yhteiskunnan arvomaailmasta?

Kirjoitin aiemmin ns. ”elämäänsä väsyneiden” ihmisten ryhmästä, jotka etenkin Hollannissa toivoisivat eutanasian olevan oikeutettua myös heidän kohdallaan. Vaikka osa ihmisistä on varmasti väsyneitä elämäänsä kaikkialla maailmassa, tämän kaltaista keskustelua ei juuri käydä maissa, joissa ihmisiä ei avusteta kuolemaan. Olisikin mielenkiintoista tietää, onko tämä keskustelu seurausta eutanasian tai avustetun itsemurhan sallimisesta?

Kysymys miksi halusimmekaan kuolla, on mielestäni tällä hetkellä tärkeämpi kuin koskaan, monista syistä, joista meitä ympäröivä arvomaailma ja sen muutokset, eivät suinkaan ole vähäisimpiä.

Anja

Lähde:
Emanuel, E.J., Onwuteaka-Philipsen, B.D., Urwin J.W. & Cohen, J. 2016. Attitudes and Practices of Euthanasia and Physician-Assisted Suicide in the United States, Canada, and Europe. JAMA; 316(1): 79-90.