Minä arvostan ammattiani sekä niitä ihmisiä, jotka tämän ammatin kanssani jakavat. Hoitotyö ei ole jokaisen hommaa, se vaatii paljon eikä pelkkä auttamisen halu kanna pitkälle, vaikka se mielestäni onkin eräs perusedellytys alalle hakeutumiselle. Tuttua on se että muiden juhliessa vappua, juhannusta, joulua ja uuttavuotta sairaanhoitaja paiskii töitä, yksiköstä riippuen kirjaimellisesti myös ”otsa hiessä”. Vuorossa mennään, lastenhoitoa järjestellään ja sosiaalisia suhteita hoidetaan kolmen viikon vuorolistojen puitteissa. Viime hetken peruutukset, tapaamisten siirtämiset ja kaikenlainen joustavuus… näin se vain menee tässä hommassa. Kaiken tämän tietää jokainen joka alalle haluaa.
Mutta tiesittekö että sairaanhoitajan pitää lukea paljon? Lukemisen
velvoite ei lopu valmistumiseen, päinvastoin siitä se vasta alkaa. On
seurattava alan kehitystä, uusia trendejä, opiskeltava uusia hoitomuotoja.
Ammattikirjallisuutta, tutkimuksia eri tieteenaloilta, lääkelaskuja,
organisaation tiedotteita ja ohjekirjoja… eli lukeminen on muutakin kuin
naistenlehtiä ja ”hömppäromaaneja”. Eikä
se siihen lukemiseen jää, luettua pitää soveltaa erilaisissa tilanteissa,
erilaisten ihmisten kohdalla, jotta tieto toisi parhaan mahdollisen hyödyn
potilaalle, jonka parhaaksi työtä tehdään.
Tiedon hankinta voi olla paikoitellen hyvinkin haastavaa,
kaikki eivät välttämättä tiedä mistä tietoa etsiä ja vaikka tietäisivätkin, ei
kaikkiin tietokantoihin pääse helposti kotikoneilta. Eräs helpotus tähän on
Terveyttä tieteestä2 – blogi, joka nostaa esiin erilaisia
tutkimuksia pääsääntöisesti hoit- ja terveystieteiden alueelta. Sairaanhoitajan
työn taustalla on, tai ainakin tulisi olla, hoitotiede; tieteenala jonka opetus
Suomessa alkoi 1979, Kuopion korkeakoulussa1. 35 vuotta myöhemmin asenteet
hoitotiedettä kohtaan ovat edelleen ristiriitaisia. Hoitotiede nähdään itse
hoitotyöstä erillisenä asiana, vieraana ja välteltävänä, koska sen koetaan
hankaloittavan käytännön työtä. Lasten tähden3 – blogissa käydään tästä
hyvää keskustelua juuri nyt, joten en syvennä sitä tässä sen enempää, käykää
tutustumassa ja ottakaa ihmeessä osaa. Totean vain että usein kuilu
hoitotieteen ja hoitotyön välillä on keinotekoinen johtuen ennakkoluuloista,
joita meillä kaikilla on joissain asioissa.
Sairaanhoitajalta vaaditaan myös sietokykyä. Olen joskus
sanonut että oman nahan pitää olla vahva kuin kilpikonnan panssari. Sen
vahvuutta koettelevat potilaat, omaiset, työkaverit, esimiehet, yleinen
mielipide (joka ei aina ole niin mairitteleva), omat ystävät sekä viimeisenä
vielä ne omat vaatimukset itseään kohtaan. Edelleen, hienotunteinen ja
ennakoiva on sairaanhoitaja. Keskusteluissa sanat pitää valita hyvin tarkkaan
ja harkitusti, alati muistaen että vaikka tilanne on itselle rutiininomainen,
voi se jäädä potilaan tai omaisten mielen ikuisiksi ajoiksi.
Tämän päivän sairaanhoitaja on hyvin erilaisen koulutuksen
saanut kuin hänen 20 vuotta sitten valmistunut kollegansa, mikä edellyttää
joustavuutta ja ymmärrystä puolin ja toisin. Työelämä muuttuu. Muutos vaatii
sopeutumista uusiin työtehtäviin, priorisointeihin ja epävarmuuteen. Muutoksen
mukana pysyminen korostaa oppimisen ja lukemisen velvoitetta sairaanhoitajilta,
heidän esimiehiltään ja hoitotyön kouluttajilta. Samanaikaisesti ammatin vetovoima
laskee ja yhä useampi sairaanhoitaja pohtii vakavissaan alan vaihtoa. Terveyttä
tieteestä – blogin keskustelussa olen esittänyt kysymyksen tämän hetken
koulutuksesta ja sen antamasta kuvasta käytännön työstä, onko se realistinen?
Itselläni on tämän suhteen hienoinen epäilys. Kysymys: kuinka moni
sairaanhoitaja tekee esimerkiksi tutkimusta omassa työssään?
Vaikka sairaanhoitajan työ on vaativaa, eikä sillä tule ”rikkaaksi
ja kuuluisaksi” olen erittäin ylpeä juuristani. Sairaanhoitajan työllä on
merkitystä, jokainen päivä, jokainen minuutti. Se mikä ei näy pankkitilillä
näkyy potilaiden kasvoilla yön rauhallisessa unessa sekä heidän tilansa
kohentuessa. Se näkyy jokaisen syntymän ihmeenä ja kuoleman hiljaisena hetkenä.
Se on ihmisen konkreettista auttamista tai sanatonta läsnäoloa. Se on
huipputiedettä yhdistettynä arjen tilanteisiin, yhtä monipuolista kuin elämä
itse. Se on ammatti, jossa työt eivät lopu… tekijöistä en ole niin varma.
Hyvää työväen juhlapäivää meille kaikille!
Anja
Linkit:
Minäkin olen sairaanhoitaja ja ylpeä siitä. Yliopistoon "jouduin" lähtemään siksi, ettei minun alaltani (lastenneurologinen hoitotyö) löytynyt hoitotieteellistä kirjallisuutta, jolla olisin voinut itseäni kehittää. Toki luin muiden alojen kirjallisuutta, mutta aina jäi kysymyksiä, joihin ne eivät vastanneet. Totesin, että jonkun on siis tätäkin aluetta tutkittava, olkoon se sitten vaikka minä.
VastaaPoistaKoulutuksen sopivuus ja työvoiman riittävyys ovat isoja kysymyksiä, ja niistä on tosiaan mielenkiintoista keskustelua Terveyttä tieteestä -blogissa. Laitetaan viisaat päämme yhteen, niin eiköhän me jotain hyvää saada jollakin tavalla näissäkin asioissa joskus aikaan!
Hei Johanna,
VastaaPoistanäinhän se menee... suuria kysymysmerkkejä on paljon ja yhdessä niihin voimme vastata, yksin todella harvoin.
Anja
Valmistuin tammikuussa sairaanhoitajaksi ja vasta valmistumisen jälkeisen (lyhyen!) työkokemuksen myötä olen vakavasti ymmärtänyt hoitotyön todellisuudesta sen, miksi niin moni pohtii ja päätyy alanvaihtoon. Tietenkin opiskelijana näki jatkuvasti ihan samat negatiiviset ilmiöt eri työpaikoilla, mutta vastuun ja itsenäisyyden siirtyessä itselle asiasta tuli merkittävästi konkreettisempi. Toisaalta samalla sai itselleen jonkinlaista motivaatiota, eräänlaisen oikeutuksen kautta, alkaa vaikuttaa asioihin ja yrittää omalla toiminnallaan edistää kulttuurin muutosta. Olen itsekin yllättynyt siitä, kuinka intohimoisesti haluan olla mukana kehittämässä hoitotyötä meille kaikille, potilaille ja hoitohenkilökunnalle, parempaan suuntaan. Koen, että tässä asiassa ovat olleet myötävaikuttavina tekijöinä opintojeni viimeisimpiin kuuluva opintojakso näyttöön perustuvasta hoitotyöstä ja laadusta. Opintojakso oli integroitu viimeiseen työharjoitteluun, jota varten onnistuin vieläpä saamaan mieluisen paikan. Opintojakson suoritin kiitettävin arvosanoin, kun innostus kerta puhkesi kukkaan.
VastaaPoistaTyöelämään siirtyessä olen kuitenkin huomannut esteitä. En tiedä, millainen kokeneempin hoitajien suhtautuminen esim. näyttöön perustuvaan hoitotyöhön yleisesti ottaen on, mutta sen kritisoiminen - tai lähinnä ehkä "näin on aina tehty" -mentaliteetilla - tuntuu olevan voimakkaan jyräävät tukijat, vaikka vähälukuisia olisivatkin. Mene ja tiedä. Näin vastavalmistuneena hoitajana tuntuu kuitenkin todella kurjalta, että usein tyrmätään mahdollisuus kehittää hoitotyötä yhteistyössä, sikäli kun nimenomaan yhteistyö on avain kehityksen onnistumiseen. Itse arvostan kokeneempien hoitajien tietotaitoa ja jo pelkästään heidän toimintaansa havainnoimmalla kykenen imemään kuin sieni ja soveltamaan oppimaani omassa toiminnassani parhaaksi näkemälläni tavalla. Erinomaistahan olisi se, että kokeneempi hoitaja (olkoon kyseessä sitten perus-, lähi- tai sairaanhoitaja) haluaisi aktiivisesti jakaa osaamistaan, sillä koulunpenkillä ei kukaan todellakaan opi kaikkea tarvittavaa. Yhteinen tavoitteemme on kuitenkin potilaan hoitotyö, ei keskinäinen kilpailu paremmuudesta, itsessään. Onko väärin vastavuoroisesti pyytää kunnioitusta sille osaamiselle, jota minulla vastavalmistuneena, uusimman tiedon mukaan koulutetulla on tarjottavanani, omien kokemusteni ja persoonani kautta?
Hei Rayan,
VastaaPoistaMahtavaa että jätit näin avoimen ja rehellisen kommentin, kiitos sinulle ensin siitä ja onnittelut tutkinnosta!
Otit esiin tärkeän huomion: valmistumisen jälkeen asiat todella muuttuvat kun vastuu ja ”valta” kasvavat. En tiedä onko se vastuu vai ne lisääntyneet mahdollisuudet, mutta tunne siihen työhön ja siinä työssä usein muuttuu. Vaikka itse olen valmistunut viime vuosituhannella, muistan edelleen kuinka etenkin työuran alussa asiat tuntuivat erilaisilta kuin opiskeluaikoina. Mielestäni tämä kuuluu siihen oppimisprosessiin, joka jatkuu todennäköisesti vielä kauan työuran jälkeenkin.
Lukiessani kuvaustasi löytämästäsi halusta kehittää hoitotyötä meille kaikille tulin ihan mahdottoman hyvälle mielelle. Pidä kiinni juuri tuosta löytämästäsi intohimosta ja motivaatiosta, se on se mikä kantaa! Voi olla, että et aina törmää varauksettomaan kannustukseen tai hyväksyntään sen johdosta, mutta älä silti anna tuon tunteen kadota, koska siinä on minun mielestäni se voima jolla hoitotyötä tehdään vuosikymmeniä korkealla laadulla!
Mainitsemasi kunnioituksen pyytäminen ei ole väärin, jokainen meistä (nuori tai vanha) ansaitsee kunnioitusta, koska jokaisella meillä on jotain annettavaa. En tiedä mutta oletko ajatellut että joku voisi tuntea ihan lievän piston sydämessään ja pohtia ”minäkin olin joskus tuollainen?” nähdessään ja aistiessaan sen motivaation ja innon, jotka työtäsi kohtaan tekstissäsi välittyvät.
Minä myönnän kysyneeni vieläkö itsessäni palaa tuo sama liekki =)
Anja