Hyvin suunniteltu on jo puoliksi tehty

Viime päivinä somen tilapäivityksissä on useasti ollut mainintoja, jotka liittyvät oleellisesti tutkimussuunnitelmiin, kuka hioo tai viimeistelee ja kuka on lähettämässä omaansa eteenpäin. Katsoessani eilen kalenteriin osasin yhdistää nämä tilapäivityksen jatko-opintoja koskevaan hakuaikaan, joka ainakin Itä-Suomen yliopiston hoitotieteen tohtoriohjelmaan on parhaillaan käynnissä. Samalla ymmärsin että vuosi sitten olin itse juuri tuossa samassa tilanteessa: Toukokuu aluillaan ja tohtoriopintojen tutkimussuunnitelma aika vaiheessa, jos rehellisiä ollaan. Suuret linjat olivat itselleni selvillä, mutta ne miljoonat pienet kysymykset… no ne eivät olleet ”ihan niin selvät” vielä siinä vaiheessa.

  Vuotta myöhemmin en edelleenkään ole mikään ekspertti, mutta kirjoittelen tänne muutamia ajatuksiani ja kokemuksiani tämän lyhyen matkan varrelta. Ehkä joku teistä tunnistaa yhtäläisyyksiä oman polkunsa kanssa, toinen voi olla pohtinut samankaltaisia seikkoja ja kolmas on muuten vain kiinnostunut jatko-opintoihin hakeutuneen mietteistä.

Aina kun jatko-opinnoista oli puhetta, minulle sanottiin että ”valitse sellainen aihe joka sinua itseäsi todella kiinnostaa”. Sanottiin että se kantaa ja motivoi työskentelyyn myös niinä hetkinä, jolloin prosessi ei etene toivotulla tavalla. No, omalla kohdallani tämän esiin tuominen ei ehkä olisi ollut niin tarpeen, koska aiheeni oli itselleni selvä jo sinä päivänä kun kirjauduin yliopistoon tutkinto-opiskelijaksi. Ja vaikka oma prosessini on edennyt suunnitellussa aikataulussa ilman sen suurempia ongelmia, on se oma kiinnostus tutkimusaiheeseen silti ollut yksi tärkeimmistä asioista. On ”helppo hehkuttaa” positiivisen apurahapäätöksen tipahtaessa postilaatikosta tai saadessaan muunlaista tunnustusta työlleen. Mutta kun postilaatikosta tippuu negatiivisia apurahapäätöksiä tai pitkään työstetty käsikirjoitus tulee hylättynä takaisin, silloin se oma kiinnostus on se voima joka saa täyttämään jälleen kerran uuden hakemuksen, yhtä varmana positiivisesta lopputuloksesta kuin aina ennenkin. Usko oman tutkimusprosessin merkitykseen auttaa käärimään hihat ja muokkaamaan hylättyä käsikirjoitusta, etsimään uusia mahdollisia julkaisukanavia tai tarpeen vaatiessa kirjoittamaan koko käsikirjoituksen uudelleen. Itsenäinen työskentely kotona vaatii itsekuria, tämän tietää jokainen. Jos vaihtoehtoina on kirjallisuushakujen suorittaminen + tulosten läpikäynti tai ulkoilu kevätauringossa koirien kanssa / ystävien tapaaminen kaupungilla jäätelön tms. merkeissä, on houkutus olemassa enemmän tai vähemmän voimakkaana. Voin ehkä olla tietenkin keskivertoa heikompi ihminen, mutta ainakin minä tunnistan tämän piirteen itsessäni ja jos aiheeni ei olisi itselleni näin tärkeä, voi olla että valitsisin useammin sen jäätelön kirjallisuushakujen sijaan. 

Ennen hakeutumistani jatko-opiskelijaksi minua kehotettiin myös pohtimaan mahdollista väitöskirjatyötäni eri näkökulmista. Koska olin käsitellyt aihetta jo aiemmissa opinnäytetöissäni, kuvittelin pohtineeni prosessia jo hakuvaiheessa suhteellisen pitkälle. Tiesin että haluan toteuttaa suunnitelmani monimenetelmätutkimuksena, lisäksi minulla oli ajatus siitä, mitä mittareita voisin etenkin määrälliseen kyselylomakkeeseen sisällyttää. Olin pohtinut eri tiedotuskanavia ja selvittänyt alustavasti yhteistyömahdollisuuksia, ottanut selvää markkinointikuluista Facebookissa sekä somen eri muodoista. Huomaatteko? Pohdinnat olivat aika suorituspainotteisia, keskittyen ainoastaan siihen itse prosessiin. Kieltämättä aika vähän pohdin perheen / yksityiselämän ja työn yhteensovittamista, etenkin kun työskennellessä kotona se raja työn ja vapaa-ajan välille pitää itse vetää, työt kun ovat alati ”silmien edessä”. 

Vielä vähemmän taisin pohtia sitä rahoitusta, olinhan aivan vakuuttunut siitä että juuri tätä tutkimusta tullaan tukemaan, onhan se niin merkittävä. Kyllä, tutkimukseni on merkittävä, ja sen osoittaa viime syksynä saamani apuraha. Mutta tutkimukseni ei ole se ainoa merkittävä, minkä osoittavat tänä keväänä saamani kielteiset päätökset. Apurahaa voidaan myöntää n. 10 % hakemuksista, säätiöstä riippuen. Eli jokaista apurahan saanutta projektia kohden on n. 9 tutkijaa / jatko-opiskelijaa joille apurahaa ei myönnetä, vaikka heidänkin tutkimuksensa on merkittävä. Tämä on ehkä seikka, jonka pohtimiseen olisi ollut hyvä käyttää hieman enemmän aikaa ja ehkä uskoa niitä kokeneempia hitusen enemmän. Rahoituksen onnistumiseen / epäonnistumiseen liittyy seikka, joka saattaa vaikuttaa etenkin perheellisten työntekoon, eli se surullisen kuuluisa ”epävarmuuden sietokyky”. Ominaisuus toki kehittyy matkan varrella ja luottamuksen kasvaessa siihen mitä tekee ja omiin kykyihin, mutta myönnän että viimeiset kaksi viikkoa energiaa on suuntautunut ihan turhan paljon taloudellisiin tekijöihin ja tulevaisuuden murehtimiseen. Ei mikään maailman loppu tämäkään, mutta tunne, jonka kokeminen on tosiaankin eri asia kuin tieto sen olemassaolosta. Eli kannattaa sisällyttää pohdintaan kysymys: ”Entä jos en voi toteuttaa tutkimusta täysipäiväisenä työskentelynä”?

Itse tutkimussuunnitelmaa on tilaisuus pohtia ja kirkastaa koko tutkimusprosessin ajan. Omassa prosessissa aikaa kului 9kk ennen kuin se oli valmis tutkimuseettisen toimikunnan käsittelyyn. Noiden kuukausien aikana itse olin useampaan kertaan sitä mieltä, että ”se on valmis”, kuitenkin aina ilmeni jotain pientä (tai suurempaa), joka vaati uudelleenarviointia tai mietintään. Ja siinä kohtaa kun ajattelin että suunnitelma ei ennen kesää ole kuosissa, sain luvan hakemuksen jättämiseen tutkimuseettiselle toimikunnalle. Jos olin silloin iloinen, niin vielä iloisempi olin puoltavasta lausunnosta ilman lisätoimenpiteitä, mistä täällä kirjoitinkin. Ehkä kuitenkin olen viimeisten parin kuukauden aikana oppinut olemaan lähes onnellinen siitä, että suunnitelmaa jaksettiin hioa riittävästi. En väitä etteikö eteen tulisi tilanteita, joita emme ole osanneet ajatella tai joihin emme olisi varautuneet, mutta väitän että näiden tilanteiden todennäköisyys on suhteellisen pieni. Sen sijaan on ollut aivan mahtava tunne edetä prosessissa, ei ole tarvinnut enää pähkäillä tai miettiä vaan on vain voinut toteuttaa jo aiemmin pohdittua suunnitelmaa. Laadullinen aineisto on kokonaisuudessaan kerätty ja määrällisen kyselylomakkeen esitestauksen ensimmäinen vaihe alkoi eilen. Mikäli mainitsemiani suhteellisen epätodennäköisiä tilanteita ei esiinny (ainakaan kovin monta), on koko tutkimukseni aineisto kerätty tämän vuoden loppuun mennessä.  Eli vanhan sanonnan mukaan:

Hyvin suunniteltu on jo puoliksi tehty!

Anja