Aivan toimettomana en kuitenkaan viime viikkoa ole ollut.
Viimeistelin Jenny ja Antti Wihurin rahastolle suunnatun apurahahakemuksen,
kirjoitin elämäni ensimmäisen raportin käytetystä apurahasta ja käynnistin
määrällisen kyselylomakkeen esitutkimuksen seuraavan osan, jota myös seurasin
aktiivisesti. Aktiivisen seurannan kohteena olivat myös eurovaalit, jotka
herättivät paljon tunteita puoleen ja toiseen. Voisin kirjoittaa aiheesta
enemmänkin, mutta koska tämän blogin tarkoitus ei ole tehdä/kirjoittaa
politiikkaa, jätän kirjoittamatta mutta en lupaa olla marmattamatta kotona.
Tänään huomasin Itä-Suomen yliopiston dekaanin Markku Filppulan
pohtineen bloggauksessaan luovuutta akateemisessa ympäristössä. Mitä luovuuden
kukoistaminen akateemisessa ympäristössä vaatii? Tämä on mielestäni hyvä
kysymys ja on ilahduttavaa huomata että jälleen ”luovalle hulluudelle” on
kysyntää myös akateemisilla aloilla. Olen noviisi ja raakile jos mittapuuna
käytetään akateemisia saavutuksia, mutta elämää vähän monelta kantilta
katselleena mielestäni tämä (kuten moni muukin asia) edellyttää nykyistä
enemmän rohkeutta heittäytyä tutkimuksen tekemiseen. Heittäytyminen voi
tarkoittaa täysin erilaisen näkökulman ottamista, asioiden tekemistä eri
tavalla ”kuin on ollut tapana” ja omalle ideaalilleen uskollisena pysymistä.
Tässä voi olla, ja varmasti onkin, paljon sitä uutuuden paloa ja innostunutta
idealismia, myönnän. Myönnän myös että tutkimukselle saatava rahoitus on
ensiarvoisen tärkeää koko prosessin etenemiselle, eräs tekijä minkä takia
totuttu ja ehkä hiukan riskittömämpi eteneminen saattaa tuntua houkuttelevalta.
Mutta tuoko se sitä kaivattua iloa ja paloa tutkimustyöhön? En tiedä, mitä
mieltä olette, mitä se luovuuden kukoistaminen akateemisessa ympäristössä
teidän mielestänne vaatii? Tai ylipäätään työelämässä, eihän kaiken tarvitse
olla sidottuna akateemisuuteen. Mistä tulee tekemisen meininki ja ilo / onni
omasta työstä?
Niin… siis vaikka alussa hehkutinkin kesän ja lomien alkua,
niin minuahan se ei luonnollisesti koske. Ensi kuussa on kansallinen
konferenssi Tampereella ja aineistojen analyysejä. Matka Ranskaan lähestyy
kovaa vauhtia, tehtäviä ja luettavaa on tipahdellut sähköpostiin, joten loma on
siitäkin kaukana. Joten olen iloinen siitä että ilmat viilenevät, ainakin
hetkellisesti. Josko se lorvikatarrikin menisi matkoihinsa…
Anja
Luovuus on tosiaan aihe, josta olisi syytä puhua enemmänkin tieteen tekemisen yhteydessä. Pitäisi puhua paljon enemmän kuin kiireestä julkaista mahdollisimmman paljon! Joissain piireissä luovuudesta kyllä puhutaankin, esimerkiksi Lapsuudentutkimuksen päivillä, josta juuri kirjoitin omassa blogissani (http://lastentahden.blogspot.fi/2014/05/lapsuudentutkimuksen-menetelmista.html).
VastaaPoistaItse ajattelen, että luovuus on tutkijan työssä tärkeää sekä siksi, että tutkija voisi nauttia työstään, että siksi, että ei ole mitään järkeä vain toistaa samaa vanhaa - eikä uutta löydy ilman luovuutta. Helpompaa ja turvallisempaa on toki tehdä niin kuin on aina ennenkin tehty - rahoittajat ymmärtävät sellaisen tutkimuksen päälle ja julkaisuja saa nopeasti, kun ei rämmi umpihangessa etsimässä tai luomassa uusia polkuja.
Moikka Johanna,
VastaaPoistaluovuus on varmasti lapsuudentutkimuksessa huomattavasti suuremmassa osassa kuin useilla muilla tutkimuksen aloilla, johtuen jo kohderyhmästä, joka edellyttää tavanomaisuudesta poikkeavia metodeja jotta tutkimukset tuottaisivat tietoa.
Mainitsemasi "jukaise tai tuhoudu"-peli on mielestäni eräs luovuuden inhibiittori tieteessä, eikä ainoastaan hoitotieteen alueella vaan viimeiakaisiin kommenteteihin ja mediassa esiintyneisiin juttuihin vedoten uskallan väittää ettei tilanne ole sen ruusuisempi myöskään muilla tieteenaloilla.
Missä on se tieteen vapaus? Onko siitä tullut vain sananhelinää jolla ei ole todellisuudessa merkitystä? Vaikka ohjaajat / tiedeyhteisö hyväksyisivätkin ja tukisivatkin luovia ja tavallisuudesta poikkeavia näkökulmia sekä valintoja, "paluu todellisuuteen" taitaa tulla viimeistään tutkijan huomatessa ettei "luovia hankkeita" juurikaan rahoiteta, muuta kuin taiteen puolella. Vai erehdynkö tässä? Onko näkemykseni turhan negatiivinen? En tiedä.
Olen kuitenkin vakaasti sitä mieltä että tieteen elävyys ja sen kiinnostavuus edellyttävät luovuuden tukemista, ihan jo tulosten kommunikatiivisuuden takia ja jotta ne saataisiin nykyistä paremmin eri kentälle ja keskustelun kohteeksi. Eikö tiede elä kommunikaatiosta ja erilaisten näkemysten vuorovaikutuksesta? ;)
Anja
Oho, en meinannut löytää kommentteja, kun etsin niitä tekstin alta - onneksi tiesin varmasti kirjoittaneeni, joten en luovuttanut ja löytyihän niihin pääsy!
VastaaPoistaLuovuudesta lapsuudentutkimuksessa: Totta, siellä se varmasti on suuremmassa osassa. Mutta ei lapsiakaan aina ole osattu luovasti tutkia, joten toivoa on, että ehkä aikuisiakin vielä opitaan. :) Sillä aikuistenkin sisällä on niitä "lapsiominaisuuksia", joita luovilla menetelmillä tavoitettaisiin paremmin kuin lomakkeilla.
Onneksi näkemyksesi on hieman turhan negatiivinen. Ainakin 18 tahoa on halunnut minun melko luovaa ja epätavallista tutkimustani tukea tähän mennessä ja muutama niistä useaankin kertaan. :)
Mutta toisaalta kyllä varmasti on niin, että tämä nykyinen systeemi ei siihen suuntaan ketään rohkaise. Siis erityisesti yliopistoissa työskentelevät ovat jatkuvan paineen alla tuottamisen määrän suhteen - ratkaiseehan se kunkin yliopiston ja yksikön rahoituksen. Tästä aiheesta oli muuten hyvä pääkirjoitus uusimmassa Kasvatus-lehdessä (2/2014) (joka ei näemmä ole vielä nettiin ehtinyt, harmillista).
Joten onnellista on, että on mahdollista olla vapaa apurahatutkija. :)
Tässä tapauksessa olen iloinen siitä että minua luonnehditaan turhan negatiiviseksi ;)
VastaaPoistaItsellä ei ole toivo vielä mennyt, mutta viime aikoina olen käynyt useamman keskustelun jossa vastapuoli miettiin tosissaan prossista luopumista koska tutkimus menee "omarahoitteisena". Ehkä se vetää näkemykset pakkaselle. Onneksi on myös toisenlaisia esimerkkejä, kuten sinä :)
Anja