Matalalentoa

 Viime viikon tiistaina kävin Kuopiossa ohjauskeskustelussa. Pääteeman muodosti luonnollisesti laadullisen kyselyn esitestauksen tulokset, mutta mahtui siihen kahden tunnin palaveriin paljon muutakin. Katsastimme kriittisesti määrällisen lomakkeen kysymyksiä sekä vastausvaihtoehtoja. Pohdimme miten etenemme esitestausvaiheessa ja milloin sen eri osa-alueet ovat ajankohtaisia. Tilannetta ei suinkaan helpottanut erään organisaation välittämä tieto siitä, että tutkimuslupahakemukseni käsittely on siirtynyt kuukaudella eteenpäin. Kuukausihan ei ole pitkä aika…
paitsi että se on ikuisuus siinä kohtaa kun prosessin muut osat ovat sidoksissa viivästyneeseen lupahakemukseen. Jos asiaa haluaa katsoa positiivisesti, niin minulle tarjoutui jälleen mahdollisuus kehittää kärsivällisyyttäni, mutta ihan sama miten sitä katsoo, kuukauden odotus on kuukauden odotus. Keskiviikko menikin sairaanhoitajapäiville valmistautuessa, niiden aikana en ehtinyt muita asioita edes kunnolla ajatella. Viikonloppuna lapset vaativat osansa, minkä heille mielelläni soinkin. Mutta käytännössä tämä tarkoitti sitä että tänä maanantaina sekä sähköpostilaatikko että lukemattomat ”postix-laput” tietokoneen työpöydällä ilmaisivat selkeästi että viikosta on tuleva työntäyteinen. Niin ja se seuraavana päivänä HTTS:n yleisötilaisuudessa pidettävä puheenvuoro oli luonnollisesti maanantaina vielä ajatustasolla… Kuinkas muutenkaan.

Yleisötilaisuus oli mielenkiintoinen ja puitteet sille aivan mahtavat, kuten kuvasta näkyy. Ihmisiä tuli paikalle ihan mukavasti ja kotonakin olin heti puolen yön jälkeen, joten ei voi olla muuta kuin tyytyväinen. Yöaikaan radiossa soi pääsääntöisesti vanhempaa musiikkia ja kun Matti Eskon ”Rekkamies” kajahti soimaan, niin virneeni oli kieltämättä leveä, vaikka farmari-autolla vain ajelinkin.

Keskiviikkona alkoi sitten operaatio ”työpöydän tyhjennys”, jonka sain hetki sitten päätökseen. Olen todennäköisesti ollut viime päivät juuri sellainen, miksi tutkijoita kaikissa pilapiirroksissa kuvataan: tukka pystyssä, hajamielinen ja omiin maailmoihinsa vajonnut nainen joka mutisee ja murisee itsekseen muille ihmisille käsittämättömiä juttuja, ei keskity muuhun kuin omassa näytössä loistavaan tekstiin. Jonka puhuessa lauseet katkeavat kesken kun tulee joku uusi ajatus mieleen, joka pitää välittömästi kirjoittaa uudelle postix-lapulle, ennen kuin sen unohtaa… 

 

Olen kirjoittanut muistioita, kahlannut läpi artikkeleita, päivittänyt tutkimussuunnitelman sekä kaikki kyselylomakkeet tiedotteineen. Täyttänyt tutkimuslupahakemuksia, laatinut ja hionut organisaatiolupahakemuksia, rekisteröitynyt kymmenelle keskustelufoorumille ja ollut yhteydessä heidän ylläpitoonsa pyytäen lupaa julkaista tutkimustiedotteeni heidän alustallaan. Olen vastannut kysymyksiin sekä sähköposteihin, ”ahdistellut” ohjaajia uusilla ideoilla/kysymyksillä ja poistanut yhden postix-lapun toisensa jälkeen, ollen suunnattoman tyytyväinen aikaansaannokseeni. Pohtinut, että kotona työskentelyn eräs haitta on se että ne tekemättömät työt, ja työt yleensäkin, ovat aina silmien edessä. Eli ei ole, ainakaan minulla, ovea jonka voisi sulkea illaksi tai viikonlopuksi. En silti vaihtaisi tämän hetkistä tilannetta mielelläni, koska se tarjoaa mahdollisuuden tehdä juuri sitä työtä mitä haluan ja vieläpä aiheesta joka itseä kiinnostaa. Enää ei ole kuin pari ”pikku juttua” tehtävänä jonka jälkeen voin siirtyä viikonlopun viettoon, ainakin periaatteessa, luettavaa kun on kerääntynyt pöydän reunalle mukavan kokoinen kasa… 

Ensi maanantaina alkaa ensimmäisen varsinaisen aineiston keruu, eli prosessi ottaa suuren askeleen eteenpäin. Olemme tehneet päätöksen myös lehdestä, jonne käsikirjoitusta seuraavaksi tarjoan, joten sen muokkaus ja hiominen ovat myös ensi viikon ohjelmassa. Kukas se sanoikaan, etteivät ne työt tekemällä lopu? 

Rekkamiehen myötä mukavaa viikonloppua kaikille!

Anja