Kärsimys eutanasiakeskustelussa

Viime lauantaina Ilta-Sanomat julkaisi sivustollaan jutun hollantilaisnaisesta, joka oli hakenut eutanasiaa kärsittyään tinnituksesta 13 vuoden ajan.  Nainen oli hakenut eutanasiaa jo kaksi vuotta aiemmin, silloin hakemusta ei puollettu kuolemaan johtavan sairauden puutteen vuoksi. Tällä kertaa hakemukseen suhtauduttiin hakijan kannalta myönteisemmin ja Gaby Olthuis kuoli maaliskuun alussa 47-vuoden iässä.

Ilta-Sanomien juttu herätti odotetusti keskustelua, kahden päivän aikana yli 60 lukijaa kävi jättämässä kommenttinsa aiheesta. Kommentteja lukiessani niistä välittyy ensimmäisenä se vahva tunnelataus, joka mielestäni hyvin tyypillistä eutanasiakeskustelulle. Mielipiteitä on monia ja se oma on se ”ainoa oikea”, mikä omasta mielestäni näkyy myös tavasta, jolla eriävän mielipiteen omaaviin henkilöihin suhtaudutaan ja heidän kommentteihinsa vastataan. Tosin täytyy muistaa että ympäristö, jossa keskustelua käydään vaikuttaa aina sen ilmiasuun. 

Suurin huomio keskustelussa kiinnittyi siihen että eutanasiaan johtanut kärsimys aiheutui tinnituksesta.  Huomattavassa osassa kommentteja tämän kaltaisen kärsimyksen ei katsottu oikeuttavan eutanasiaan, päinvastoin, tekoa kuvattiin itsekkääksi, epäoikeutetuksi ja osoitukseksi siitä että Hollannissa ollaan jo kaltevalla pinnalla. Voimakkaita ilmaisuja, joiden takana vaikuttavat voimakkaat tunteet. 

Kärsimys, johtui se sitten mistä syystä tahansa, on aina ihmisen henkilökohtainen tunne, jota on lähes mahdotonta arvioida objektiivisesti. Sen johdosta eutanasian myöntämistä harkittaessa ei olekaan olennaista se, onko pyytäjän kuvailema kärsimys sietämätöntä hoitavan lääkärin tai yleisen mielipiteen mukaan, tärkeintä on pyynnön esittäjän kokemus hänen kärsimyksensä sietämättömyydestä. Mielestäni tämä ”unohtuu” hyvin usein yleisessä eutanasiakeskustelussa, jossa kärsimystä lähestytään usein siitä omasta näkökulmasta ja niiden omien kokemusten perusteella.  Samoin kuin se tosiasia että lääkärillä on aina oikeus kieltäytyä eutanasian toteutuksesta, jolloin siihen ei ketään ”pakoteta” tai velvoiteta niissä maissa, jossa eutanasia on laillista. 

Otin nämä kaksi asiaa esiin, koska kiinnittämällä niihin enemmän huomiota, voisi keskustelu mielestäni edetä ”eipäs-juupas” asteelta. Mikäli eutanasiaan liittyvät, usein kysytyt kysymykset ja Hollannin eutanasiakomissioiden vastaukset kiinnostavat, niihin voi tutustua täällä.

Anja