Aikaa ja yksilöllisyyttä

Viime viikolla järjestettiin Tampereella 7. surukonferenssi, johon itse osallistuin ensimmäistä kertaa. Teemana oli tänä vuonna kuoleman ja surun kohtaaminen työssä, jota kuvasivat ihmiset, joille kuoleman ja surun kohtaaminen on itsessään jo ammatti. Reilun kahdensadan muun osallistujan kanssa kuulin kahden päivän aikana erinomaisia esityksiä mm. hautaustoimiston arjesta, Suomalaisesta itsemurhasta ja sen historiasta, surevasta työyhteisöstä ja surusta syntyneistä leikkipuistoista. Hyvin monenlaisia alustuksia ja puheenvuoroja, jotka kaikki herättivät paljon ajatuksia ja toiset myös voimakkaita tunteita. Etenkin kokemuspuheenvuorot nostivat surevien kokemukset ja heidän todellisuutensa esiin. Yleisiä tunnelmia konferenssista voitte halutessanne lukea blogeista ”Äärellä avoimen maan” sekä ”Bits in the Space.” Itse nostan tänään esiin erään kokemuspuheenvuoron, koska se kuvasi karulla tavalla sitä, mikä on saattohoidon todellinen tila.

Puhujana oli nuori nainen, jonka isä oli kuollut kaksi kuukautta aiemmin syöpään. Ennen kuolemaansa isä oli sairastanut jo jonkin aikaa ja hän oli saanut hoitoja, jotka olivat rankkoja, eivätkä johtaneet toivottuun lopputulokseen. Koska potilasta hoidettiin Tampereella, olivat omaiset pyytäneet että isä pääsisi Pirkanmaan hoitokotiin elämänsä viimeisiksi ajoiksi. Tähän toiveeseen ei kuitenkaan myönnytty, vaan isä oli siirretty ”toisaalle,” kuten tytär asian esitti.

Tyttären mukaan täällä ”toisaalla” oli puutetta sekä ammattitaidosta että tarpeellisista kipulääkkeistä.Tunnustan että omat silmät kostuivat kuunnellessani, kuinka hoitajia ei osastolla tavoitettu tai kuinka isä joutui odottamaan puolikin tuntia, ennen kuin hänen kipujansa lääkittiin. Isässä tapahtui sairauteen liittyen persoonallisuuden muutoksia, joita omaiset tyttären kertoman mukaan eivät ymmärtäneet ja he olisivat toivoneet henkilökunnalta tietoa sekä tukea tässä tilanteessa. Kumpaakaan he eivät saaneet, sen sijaan isä sidottiin sänkyyn hänen elämänsä loppuvaiheessa.

Isän elinaikana henkilökunta ei tyttären mukaan ottanut kuolemaa puheeksi lainkaan. Siitä ei keskusteltu sen enempää isän kuin omaisten kanssa, vaan väistämätön kuolema vaiettiin jokaisessa tilanteessa. Myöskään kuoleman jälkeen omaisille ei tarjottu tukea, mutta koska tyttären oma lapsi reagoi suruun voimakkaalla vihalla, hän hakeutui omatoimisesti avun piiriin isän kuoleman jälkeen.

Tyttären kertomusta kuunnellessani tajusin jälleen kerran, kuinka suuri on tarve saattohoidon kehittämiseen maassamme. Tämä ei siis tapahtunut missään periferiassa, niin sanotusti ”sivistyksen ulkopuolella” vaan maamme kolmanneksi suurimmassa kaupungissa, jossa yliopistosairaalan lisäksi on yksi neljästä toimivasta saattohoitokodista, eli tietotaitoa olisi saatavilla. Jos näissä olosuhteissa saattohoito on tätä, niin mitä se sitten todellisuudessa onkaan siellä missä tällaista tietotaitoa ei ole saatavilla? Lienee turhaa sanoa että tämä kokemuspuheenvuoro ravisutti ajatuksiani aika tavalla ja pakotti minut arvioimaan uudelleen sitä, mikä merkitys on sillä kaupungilla, jossa saattohoitoa annetaan. Olen ehkä ollut hiukan sinisilmäinen tämän asian suhteen.

Mitä kuolevan omainen sitten toivoo hoitohenkilökunnalta saattohoidon aikana? Vastaus on sinänsä yksinkertainen ja selkeä: Aikaa ja yksilöllistä kohtaamista. Tämän toi esiin myös tytär kokemuspuheenvuorossaan. Että joku olisi pysähtynyt, kysynyt kuinka hän voi ja ollut läsnä. Miksi tämä edelleen on niin vaikeata toteuttaa?

Anja