France, here I come!

Arvatkaas missä kävin?

Viime syksynä jätin hakemuksen kansainväliseen tutkijoiden kesäkouluun, jonka järjestää EANS (The European Academy of Nursing Science). Kesäkoulu kestää yhteensä kolme vuotta tai tarkemmin, kolme kesää. Ensimmäisenä kesänä pidetään kahden viikon pituinen jakso, toisena ja kolmantena vuonna kesäkoulu on viikon pituinen. Pääpaino on metodiopetuksessa sekä interventioissa. Torstaina sain sähköpostin kesken englanninluennon, jossa ilmoitettiin että olen yksi 35 valitusta, jotka voivat aloittaa kesäkoulun tänä vuonna.
Riemullani ei ole rajoja tämän asian suhteen! Metodiikan oppien syventämisen lisäksi näen tämän ihanteellisena mahdollisuutena verkostoitua muiden tutkijoiden kanssa ympäri Eurooppaa, koska ryhmä pysyy samana koko kolme vuotta.  Erästä lastenohjelmaa lainatakseni; MAHTAVAA!  30.6-11.7. 2014 olen siis Rennesissä, Ranskassa kesäkoulun merkeissä.

Media on käsitellyt tutkimusaihettani kuluneella viikolla kahdessa erillisessä TV-ohjelmassa. A-Studiossa 5.2.2014 keskusteltiin saattohoidosta ja yhteisvastuukeräyksestä, jonka julisteet puhuttavat edelleen. Lääkärikuntaa edusti Eero Vuorinen, joka on pitkään tehnyt työtä kuoleman ja saattohoidon parissa. Keskustelu oli mielestäni erittäin mielenkiintoinen ja etenkin keskustelun lopussa esiin nostettu tapaus Rovaniemeläisen lapsen saattohoitoon liittyen toi erittäin koskettavasti esiin sen, miksi saattohoito ei saa olla keskittynyt vain tietyille alueille, vaan sen on tapahduttava jokaista lähellä. 

Mediassa esiintyneen ennakkotiedon mukaan perjantain Inhimillisen tekijän teemana oli eutanasia. Otin ohjelman nauhalle siltä varalta, etten ehtisi sitä suorana katsomaan. Se kiinnosti minua kuitenkin siinä määrin että klo 22:00 istuin tiiviisti sohvalla ohjelman parissa. Ohjelman jälkeen pohdin hyvin pitkään median vastuuta mielikuvien ja käsitteiden luojana sekä vahvistajana. Ikäväkseni minun täytyy tunnustaa että olin ennen kaikkea pettynyt ja hiukan ärtynyt siitä, että ohjelmassa sekoitettiin kaksi erillistä asiaa: lääkäriavusteinen itsemurha sekä eutanasia keskenään. Ärtynyt olin lähinnä sen takia että eutanasiakeskustelun eräs haaste ja este ovat juuri käsitteiden monimuotoisuus sekä epäselvyys, jolloin syntyy väärinkäsityksiä ja lisääntynyttä epävarmuutta. Mikäli me emme tiedä mistä puhumme, ei keskustelu voi edetä, eikä johtaa mihinkään omasta mielestäni.

Heti ohjelman alussa Kerttu Pekola kertoo matkustaneensa miehensä kanssa Sveitsiin, jossa tämä sai eutanasian. Tämä ei ole mahdollista, koska eutanasia EI ole sallittua Sveitsissä. Eutanasia, eli aktiivinen teko toisen ihmisen elämän päättämiseksi hänen omasta tahdostaan, on sallittua ainoastaan Alankomaissa, Belgiassa sekä Luxemburgissa. Pekolan tapauksessa kysymyksessä on lääkäriavusteinen itsemurha, joka on Sveitsissä sallittua, mikäli siihen ei liity itsekkäitä motiiveja. Dignitas, jonka kautta myös Pekola sai avun, painottaa eutanasian sekä avustetun itsemurhan välistä eroa myös omassa esitteessään, usein kysyttyjen kysymysten osiossa:

”Q: Does Dignitas offer euthanasia?

A: No. Euthanasia implies putting down someone on his or her request, which is prohibited in Switzerland. The Swiss law allows for accompanied (assisted) suicide only.” 

Olisin odottanut toimittajan, tai vähintäänkin asiantuntijana keskusteluun osallistuneen Leila Jylhänkankaan tuovan tämän eron esille, viimeistään siinä kohtaa kun keskustelun loppupuolella kerrottiin avustetun itsemurhan olevan lainsäädännöllisesti mahdollista myös Suomessa. Eli tämäkin osoittaa että kyse ei ole eutanasiasta. Kuinkahan moni ihminen ohjelman jälkeen kertoo kannattavansa eutanasiaa tarkoittaen itseasiassa lääkäriavusteista itsemurhaa? Kuten ylhäällä kirjoitin, media vaikuttaa ihmisten näkemyksiin joten heillä on myös siihen liittyvää vastuuta, mikä voisi ilmetä vaikkapa selkeiden käsitteiden käyttämisellä.

Kritiikistä huolimatta olin erittäin vaikuttunut ohjelman vieraista ja heidän keskustelustaan. He kuvasivat kaunistelematta oman kokemuksensa. Heitä kuunnellessa oli helppoa luoda kuva siitä, millaisessa tilanteessa heidän miehensä olivat ratkaisuunsa päätyneet. Samoin Leena Monosen kuvauksesta ilmeni se kulttuurinen ero, joka eutanasiaan suhtautumisessa vallitsee Suomen ja Hollannin välillä. Hän kertoi joutuneensa selittämään miehensä ratkaisua suomalaisille läheisilleen, kun taas Hollannissa se hyväksyttiin eri tavalla. Onko eutanasian laillinen asema yhteydessä tähän asenteeseen vai liittyykö se kulttuuriin, jossa elämme. Joka tapauksessa, kummaltakin naiselta erittäin rohkea ja avoin keskustelu, jonka aikana huomasi että se koskettaa kumpaakin edelleen emotionaalisesti, vaikka tapauksista olikin kulunut jo vuosia. Kiitos heille siitä että puhuvat avoimesti näin arasta aiheesta. Ehkä tulevaisuudessa näemme ohjelman, jossa sekä myönteisen että kielteisen kannan omaavat henkilöt keskustelevat aiheesta rakentavassa ja avoimessa ilmapiirissä?

Anja

Aiheesta kiinnostuneille:

• ETENE:n kannanotto (2012)
• Lääkärilehti (2012)
• Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim (2011)