Saattohoidon kehityksestä huolimatta eriarvoisuus on edelleen todellisuutta.

Terhokodin johtaja Juha Hänninen vastasi YLE Suora linjalla kansalaisten kysymyksiin saattohoidosta tämän viikon keskiviikkona. Monien muiden lailla minäkin vietin kaksituntisen tietokoneen äärellä lukien esitettyjä kysymyksiä ja niihin annettuja vastauksia. Se oli hyvin mielenkiintoinen kaksituntinen jonka kymmenen keskeisintä kysymystä ja vastausta on koottu omaksi jutukseen. Odotetusti kivun hoito herätti keskustelua, osallistujat pohtivat miksi sairaaloissa ”pihistetään morfiinista” tai mitä tehdä tilanteessa jossa morfiinikaan ei auta. Samoin epäselvää näyttää olevan se, missä vaiheessa hoito muuttuu saattohoidoksi, missä saattohoitoa voi saada sekä kuinka saattohoitokotiin pääsee.
  En tiedä johtuuko se siitä että vastaajana oli Juha Hänninen vai tietämättömyydestä saattohoidon sisällöstä, mutta muutama kysymys esitettiin myös eutanasiaan ja sen laillistamiseen liittyen.

Tutkimussuunnitelmani laatimisen yhteydessä olen tutustunut ETENEN (2012) julkaisuun ”Saattohoito Suomessa vuosina 2001, 2009 ja 2012” Sen kannanotossa todetaan saattohoidon tilanteen kehittyneen Suomessa vuosien 2001–2012 aikana, etenkin suunnitelmallisuuden osalta. Saattohoidon saatavuutta tulee silti edelleen kehittää, paikkoja puuttuu tämän selvityksen mukaan 200 kappaletta. Sama asia ilmeni marraskuussa YLE aamu-tv:n lähetyksessä.

Saattohoidon suunnitelmallisuuden osalta painopiste asettui ETENEN mukaan perushoitoon sekä kivunhoitoon, joka on etenkin 2012 otettu erinomaisesti huomioon laadituissa saattohoitosuunnitelmissa. Vähäisempää huomiota suunnitelmissa saivat eri potilasryhmät sekä itse hoitoympäristö, seikka jolla on mielestäni suuri merkitys saattohoidon onnistumisessa. ”Mahdollisuuksien mukaan” järjestetty yhden hengen rauhallinen huone vuodeosastolla jää valitettavan usein vain tavoitteeksi, jonka toteuttaminen ei ole mahdollista. ETENE esittää myös kysymyksen siitä, miksi saattohoidon yhteydessä esiintyvien eettisten kysymysten käsittely on vähentynyt sairaanhoitopiirien suunnitelmissa.  Suunnitelmien kehittyminen potilaiden moniarvoisuudesta (2001) kohti ihmisarvoa, hoitotahtoa sekä itsemääräämisoikeutta (2012) ei mielestäni tarkoita siihen liittyvien eettisten kysymysten vähenemistä, ehkä jopa päinvastoin.

Kuolema on yksilöllinen, niin myös kuolevan tarpeet joihin saattohoidon tulee vastata. Saattohoidon erityisosaamisen vaativuuden tason mukaan ne jaetaankin kolmeen luokkaan. A-tason saattohoidolla tarkoitetaan kaikissa terveydenhuollon laitoksissa annettavaa saattohoitoa, jolle on nimetty vastuuhoitaja. Tämän tason potilaiden määräksi ilmoitetaan 10–20 potilasta vuodessa. B-tason saattohoitoon on nimetty vastuuhoitajan lisäksi – lääkäri, molemmilla tulee olla laajempi kokemus ja koulutus saattohoidossa sekä heidät tulee saavuttaa vuorokauden kaikkina aikoina, vuoden jokaisena päivänä. Tämän tason potilasmäärä on 20–50 potilasta vuosittain. C-tason saattohoitoa annetaan siihen erikoistuneessa yksikössä (yliopisto- tai keskussairaalassa) tai saattohoitokodissa. Saattohoidon lisäksi yksiköissä järjestetään myös muuta toimintaa, kuten kotisaattohoitoa, koulutusta tai konsultointia. Henkilöstön tulee olla moniammatillista sisältäen erityistyöntekijöitä. C-tason yksiköissä vähintään yhdellä lääkärillä ja sairaanhoitajalla on oltava palliatiivisen hoidon / lääketieteen pätevyys. Luonnollisesti henkilöstön tulee olla saavutettavissa 24/7. Tämän tason hoitoa vaativia potilaita hoidetaan 60–200 vuosittain. ETENEN mukaan arviolta 9000 vaativaa saattohoitoa tarvitsevaa potilasta on hoidettu perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon normaaleilla vuodepaikoilla. Tämä on luku joka pysäyttää... ainakin minut.

Potilaspaikkojen lisäksi tarvitaan saattohoitoon koulutettua henkilökuntaa, niin lääkäreitä kuin hoitohenkilöstöäkin. ETENEN laskelmien mukaan tarvittavia 540 saattohoitopaikkaa kohden tarvitaan 81 lääkäriä, joilla on palliatiivisen lääketieteen erityispätevyys. Tällaisen pätevyyden oli hankkinut vuoteen 2012 mennessä 63 lääkäriä, lisäksi 30 oli koulutuksessa eli vaadittava lääkäritarve on tällä hetkellä todennäköisesti jo saavutettu. Hoitohenkilöstön osalta tiedot ovat puutteelliset, osalla on erikoistumiskoulutusta ja osa osallistui koulutukseen ETENEN julkaisun kirjoittamishetkellä. Keskiviikon verkkokeskustelussa keskustelussa koulutuksen merkitys tuli jälleen esiin, nimimerkki lähihoitaja toivoi saattohoidon sisällyttämistä peruskoulutukseen entistä laajemmin koska kuoleman / kuolevan ihmisen kohtaamisen pelon taustalla nähtiin usein olevan asian vieraus. Lisäksi koulutus on myös avaintekijä henkilökunnan jaksamisen kohdalla, saattohoidon ollessa kuormittavaa ja vaatiessa aina tukitoimia sitä toteuttavalle henkilöstölle. Hännisen mukaan työyhteisön ja johdon tuleekin saattohoitoa toteutettaessa kehittää yhteishenkeä sekä hoitamisen asennetta. 

Itse olen erittäin iloinen siitä, että saattohoidon kehittäminen on noussut huomion kohteeksi koska arvostan tätä hoitotyön osa-aluetta. Tapahtunut kehitys on oikean suuntaista, joskin paljon on vielä tehtävää, etenkin koulutuksen ja erilaisten potilasryhmien tarpeiden huomioimisen osalta. YLE aamu-tv:n jutussa mainittu valtakunnallinen saattohoitohanke, joka on Yhteisvastuu 2014-keräyksen kotimaankohde, pyrkii osaltaan saattohoitopalvelujen aiempaa laajempaan saatavuuteen myös kasvukeskusten ulkopuolella. Tämän projektin onnistuminen ei pelkästään paranna saattohoidon tasoa ja saatavuutta, se vähentää myös ihmisten maantieteelliseen sijaintiin perustuvaa eriarvoisuutta. En tiedä, mutta toivon, että se osaltaan vähentäisi myös kuoleman kohtaamiseen liittyvää pelkoa, siitä hyötyisivät loppupeleissä kaikki.

Anja