Tammikuun viimeisellä viikolla apurahahakemusten jättö on usean
tutkijan päätehtävä, kuten myös minunkin. Hakemusten viimeistelyä, mikä
tarkoittaa kirjoitettujen lauseiden hiomista ja ohjeiden tarkistusta, ihan kuin
niitä ei olisi muka jo kolmeen kertaan aiemminkin tarkistanut. Paikallinen
posti iloitsee, kun sinne kantaa enemmän tai vähemmän viime tipassa kirjeitä,
jotka lähtevät pikana eteenpäin. Yleensä tämä on se hetki, jolloin kaikki
mahdolliset vastoinkäymiset tulevat eteen, tulostimesta loppuu muste, lapset
sairastuvat tai itselle iskee kunnon flunssa. Katsotaan mitä tuleman pitää.
Mielenkiinnon ylläitämiseksi helmikuussa on vielä hakuja avoinna, joten saman
stressin voi kokea uudelleen parin-kolmen viikon kuluttua.
Keskiviikkoon mennessä minun on tarkoitus lähettää myös
tutkimuseettiseen toimikuntaan vaadittava hakemus liitteineen kaikille
ohjaajilleni hyväksyntää varten. Materiaalin viimeinen jättöpäivä on 6.2. jotta
se ehtii seuraavan kokouksen käsiteltäväksi. Tässä vaiheessa itselläni on
hieman ”paranoidi” olotila, jos rehellisiä ollaan. Suunnitelmaa on siis hiottu
toukokuusta 2013 lähtien, mutta nyt kun se on ns. ”valmis” (ainakin
tutkimuseettistä lausuntoa ajatellen) huomaan tarkastelevani sitä, jos
mahdollista, entistäkin kriittisemmin ja etsiväni sieltä seikkoja, joita en ole
osannut huomioida tai ajatella. Mietin voisinko tehdä joitain asioita toisin,
paremmin tai tehokkaammin?
Facebookin joulukuussa muuttuneet käytänteet julkaisujen
näkyvyyden suhteen ovat saaneet minut lähes hermostumisen partaalle. Vaikka sivustani
tykkää lähes 60 ihmistä, mistä olen iloinen, julkaisujen näkyvyys on ollut
viime aikoina 5-30 ihmistä, eli käytännössä niitä ei ole näytetty edes kaikkien
tykkääjien etusivulla. Tämä lisää tietenkin haastetta ja tarkoittaa sitä, että
maksullista markkinointia aineiston keruuvaiheessa täytyy todennäköisesti tehdä
enemmän kuin olin ajatellut, mikä tietenkin on myös Facebookin ylläpitäjien taka-ajatus
toteutetuissa muutoksissa. Twitterissä seuraajieni lukumäärä on kasvanut
tasaisesti, tällä hetkellä 73 henkilöä on päättänyt seurata tutkimusprosessin
etenemistä. Olen tästä erityisen iloinen koska se osoittaa että valitut kanavat
sekä tyyli ovat oikean suuntaiset.
Tänään olin ulkoiluttamassa koiriamme esikoiseni kanssa. Hän
on äitinsä tavoin erittäin ”kommunikatiivinen” ihminen ja niinpä matka
taittui hänen pulputtaessaan tasaisen iloisesti. Siinä kulkiessamme hän katsoi
minua tarkasti ja kertoi että seuraavan kerran kun hän puhaltaa
syntymäpäiväkakun kynttilät, hän aikoo toivoa että meidän perheemme olisi
kuolematon. Tunnustan että oli ihan pakko rykäistä ja kysyä että miksi tällainen
toive. Kuulin elämän olevan niin kivaa että on turha antaa kuoleman pilata
sitä. Matka jatkui eteenpäin ja siinä kävellessäni huomasin miettiväni että
vaikka toiveen peruste onkin mitä parhain, on minulla nähtävästi työtä
tutkimusaiheeseeni liittyen ihan omalla kotiovellanikin…
Anja
0 kommenttia:
Lähetä kommentti