Kuoleman rooli akuuttihoidossa

Sairaanhoitajalehdessä (1/14) julkaistiin Susanna Virrankosken kirjoittama artikkeli ”Kuolema haastaa akuuttihoidossa” joka perustuu hänen graduunsa vuodelta 2008. Lukemisen arvoinen artikkeli joka avaa kuolemaan suhtautumista ja sen käsittelyä päivystyspoliklinikan ja teho-osaston henkilöstön näkökulmasta. Vaikka gradu edustaa teologista tiedekuntaa on kirjoittaja sairaanhoitaja, mikä tuo mielestäni oman rikastavan vivahteen myös artikkeliin. Artikkelissa todetaan: ”Sairaanhoitajat kertoivat, etteivät mielellään lähde keskusteluun kuoleman mahdollisuudesta edes potilaan tai omaisen ottaessa asian esille.” Myönnän että ensimmäinen reaktioni oli tuhahdus ja kyyninen ”just joo” mutta sitten pysähdyin miettimään lausetta siinä ympäristössä, jossa vastaajat työskentelevät, jolloin se sai aivan eri merkityksen sen kokemuksen perusteella, joka minulla itselläni on päivystyksestä ja teho-osastolta.

Päivystykseen tulee potilaita, osa kriittisessä tilassa jo tullessaan. Toiminta-ajatuksena on yksikön nimen mukaisesti antaa potilaalle tarvittava ensiapu ja siirtää hänet tilanteen salliessa osastolle tai toiseen yksikköön jatkohoitoon. Ihanteellisessa tapauksessa hoito kestää tunteja, eikä niitäkään kovin monta. Kun ovat avautuvat ja potilas tuodaan sisälle, ei yleensä ennakkotietoa ole paljon käytettävissä. Tiedetään mitä on tapahtunut ja joskus ei sitäkään. Hoitava tiimi keskittyy elämän säilyttämiseen ja sen ylläpitämiseen, koska se on oletusarvona hoidon tarkoitukselle. Kuten artikkelissakin kuvataan, usein paljon pitää saada selvitettyä ja tehtyä lyhyessä ajassa, mikä tarkoittaa useamman henkilön osallisuutta potilaan välittömään hoitoon, kiirettä ja kommunikaation keskittymistä siihen, mikä on elämän ylläpidon kannalta välttämätöntä. Vaikka kuolema on tiedostettu mahdollisuus, se tavallaan suljetaan pois, jotta kaikki energia ja keskittyminen fokusoituu siihen elämän ylläpitämiseen.

Teho-osastolle siirretään ainoastaan (ainakin sen tulisi olla näin) potilaita, joiden katsotaan siitä hyötyvän. Hoito on pitkälle erikoistunutta ja myös kallista, joten ei ole mitään mieltä siirtää teholle potilaita, jotka eivät hoidosta hyödy. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä että työtä tehdään sielläkin ensisijaisena tavoitteena elämän ylläpito ja potilaan tilanteen parantaminen, jolloin jatkohoito toisella osastolla mahdollistuu. Eli myös täällä ihan kaikki toimenpiteet ja hoitotoimet tähtäävät parantamiseen ja elämän jatkumiseen. Tietenkin kuolema on läsnä teho-osastolla, kuten päivystyksessäkin, mutta sille pyritään antamaan niin pieni mahdollisuus kuin käytettävissä olevin keinoin kyetään. Kuolemalle on rajallinen tila minun mielestäni yksikössä, jossa toiminnan pääpaino on elämän edellytysten ylläpitämisessä ja potilaan tervehtymisessä.

Kuoleman puheeksi otto yllä kuvatuissa tilanteissa ei ole ihan yksinkertainen asia. Onnettomuuden tai äkillisen sairauskohtauksen saaneen ihminen itse sekä hänen omaisensa ovat yleensä jonkinasteisessa shokissa. Ajatus ei kulje selkeästi ja tunteet ottavat vallan, päällimmäisenä huoli ja hätä omaisesta ja toive siitä että kaikki olisi vain pahaa unta josta voi herätä normaaliin, ”omaan” elämään. Tässä tilanteessa kuoleman puheeksi ottaminen saattaa jopa pahentaa tilannetta entisestään, omaisten luottamus siihen että kaikki mahdollinen tehdään parhaalla mahdollisella tavalla voi horjua. Potilaita saattaa äärireaktiossa olla yhden sijasta kaksi tai kuoleman toteutuessa jäljelle jääneitä saattaa jäädä kalvamaan epäilys siitä että henkilökunta ei sittenkään tehnyt ”tarpeeksi”, että he luovuttivat. Tällaisen epäilyksen kanssa eläminen voi olla raskasta, ainakin se osaltaan heikentää luottamusta terveydenhuoltoamme kohtaan ja vaikeuttaa suruprosessia. Hyvin harva omainen on niin looginen ja hallittu että hän ottaa kuoleman mahdollisuuden huomioon ensiapuasemalla. Oman kokemukseni mukaan omaisten tapa ottaa kuolema akuuttitilanteessa puheeksi on pääsääntöisesti hätääntynyt/epätoivoinen kysymys ”Ei kai se nyt kuole?” Ja tämä yleensä tilanteessa, jossa kädet on täynnä tavaraa ja olet kiirehtimässä takaisin potilaan luo. Siinä tilanteessa joutuu punnitsemaan ja laittamaan omaisen hädän ja potilaan tilan tärkeysjärjestykseen. Usein omaiselle joutuu toteamaan: ”odottakaa hetki, tulemme teidän luoksenne heti kun pystymme”, koska potilas ja hänen hoitonsa ovat sillä hetkellä ensisijalla. Nämä ovat esimerkkejä päivystyspolilta, teho-osastolla oman kokemukseni mukaan puhutaan kuolemasta enemmän, mutta onko se riittävästi? En osaa sanoa. 

Vaikka olen sitä mieltä, että kuolemasta pitää puhua nykyistä enemmän ja se tulee sisällyttää näkyvämmin terveydenhuollon eri osa-alueille, myönnän että on olemassa yksiköitä ja tilanteita, joissa sen asema on ristiriitainen. Tahdon tällä kirjoituksella myös osaltani osoittaa sen, miten ympäristö ja asiayhteydet vaikuttavat tiedon vastaanottamiseen. Kaikelle on aikansa ja paikkansa, joissain tilanteissa kuolemasta puhuminen on vaikeampaa kuin toisissa ja jokaisen henkilökohtaisista ominaisuuksista ja valmiuksista riippuu miten kukin näissä tilanteissa reagoi.

Anja