Mikä tekee kuolemasta hoitajille vaikean?

Tänään rentouduin lukemalla Sofia Sarivaaran tammikuussa 2016 julkaistun gradun ”Kuoleman rajoilla sairaalassa.” Aiheen lisäksi mielenkiintoni herätti se, että se on tehty Helsingin yliopiston Valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Kuoleman tutkimus ja yhteiskuntapolitiikka, se oli ainakin itselleni yhtälö jota en ehkä olisi odottanut. Kiinnostusta lisäsi entisestään yksi tiivistelmässä esitetty tutkimuskysymys ”Minkälaiset kuolevan ihmisen hoitamiseen liittyvät tilanteet hoitajat kokevat vaikeiksi ja mitkä tekijät vaikuttavat kyseisten tilanteiden syntymiseen?” Eli siis ihan sitä ominta aluetta mutta täysin erilaisestä näkökulmasta tarkasteltuna.

Sarivaara haastatteli yhtensä yhdeksää terveyskeskuksen vuodeosastoilla työskentelevää sairaan- tai perushoitajaa. Tulosten mukaan eräs hoitajien vaikeaksi kokema tilanne on kuolevan potilaan siirtäminen osastolle ihan viimeisessä vaiheessa, jolloin tämä kuolee joko siirron aikana, tulotilanteessa tai pian saapumisensa jälkeen. Paitsi että tilanne on hoitajalle itselleen hyvin haastava koska hän ei tunne potilasta sen enempää kuin omaisiakaan, voi kuoleva itse reagoida kuoleman lähestymiseen voimakkaasti, jollaoin kuoleman viimeisistä vaiheista voi tulla hyvinkin vaikeita. Sarivaara kirjoittaakin, että hoitajien osalta yllättäviin tai kaoottisiin kuolemiin sisältyy tunne hallinnan menetyksestä minkä käsittely saattaa vaatia raskastakin prosessointia. Hoitajat pohtivatkin potilaan kuoleman laatua sekä omaa toimintaansa kysyen toimivatko he tilanteessa oikein.
Usein nämä tapaukset jäävät työyhteisössä käsittelemättä, minkä lisäksi haastatellut hoitajat kuvasivat käytyjä keskusteluja pintapuolisiksi, joiden painopiste on fyysisessä kuolemassa ja hoidossa. Sarivaara nosti esiin sen, että etenkin kokemattomien hoitajien kohdalla puheeksi ottaminen on erityisen tärkeää. Tätä tukee myös kansainvälinen tutkimustieto, jonka mukaan ensimmäisten kuolemien aikana hoitajalle muodostuu se perusta, joka määrittää tavan jolla hän kuolevia potilaita hoitaa ja miten hän kuolemaan suhtautuu. Hoitajana on myös vaikea tukea omaisia, joita ei kenties ole koskaan tavannut ja joille kuolema saattaa tulla samalla tavoin yllättäen.

Toinen haastateltujen hoitajien vaikeaksi kokema tilanne on se, jossa hyvin huonokuntoinen potilas joudutaan kotiuttamaan osastolta, vaikka osataan ennustaa, ettei tämä pärjää kotona. Gradussa nostetaan esiin kaksi termiä, jotka ovat varmasti jokaiselle hoitotyötä tekevälle hyvin tuttuja: ”kuntouttava työote” sekä ”ambulanssiralli.” Haastatellut hoitajat toivat esiin sen, että kotiuttamisen arviointikriteerit saattavat olla harhaanjohtavia. Vaikka ihminen kykenisikin tiettyjä asioita (gradussa esimerkkinä oli ruokailu) tekemään sairaalaolosuhteissa, ei se vielä tarkoita, että samat asiat toimivat kotioloissa. On selvää, etteivät omaiset aina ymmärrä kotiuttamispäätöksiä, mikä saattaa ilmetä konflikteina. Hoitajat näkevät institutionaalisten käytänteiden ohjaavan päätöksentekoa ja etenkin omat vaikutusmahdollisuutensa olemattomiksi.

Kolmas vaikea tilanne, jonka Sarivaara nostaa esiin, on potilaan lähestyvä kuoleman puheeksi otto vasta ihan viimeisessä vaiheessa. Joskus keskustelu ei potilaan kanssa enää edes onnistu erinäisistä kuolemisen prosessiin liittyvistä syistä. Tähän liittyy toisinaan myös erilaisia odotuksia, kuntouttavan työotteen ansiosta potilas tai hänen omaisensa saattavat olettaa, että potilas on tullut osastolle kuntoutumaan. Ongelmaksi muodostuu myös se, ettei potilaiden hoitoa ole linjattu ennen heidän siirtymistään osastolle. Lisäksi kaikille haastatelluille hoitajille ei ollut selvää, ettei DNR-päätös ole itsessään hoidon linjaus. Tästä olen kirjoittanut täällä blogissa jo aiemminkin. Samalla tapaa vaikeita ovat tilanteet, joissa hoitoa ei ole suunniteltu eteenpäin ja esimerkiksi potilaan kipulääkitys ei ole riittävä. Hoitaja ei voi muuttaa lääkitystä ilman lääkärin määräystä, jolloin esimerkiksi iltaisin ja viikonloppuisin hoidon aloittaminen voi viivästyä. Mitä se tarkoittaa potilaan näkökulmasta voi jokainen kuvitella.

Sarivaaran gradu sisältää useita pohtimisen arvoisia asioita. Eräästä seikasta haluan antaa hänelle erityisen tunnustuksen. Vaikka hän tulee alan ulkopuolelta, hän on onnistunut tavoittamaan monia hoitamiseen liittyviä teemoja hyvin. Etenkin hänen kuvauksestaan kuolevan laittamisen riitistä tavoitti yhden hoitotyön keskeisimmistä asioista, joka itselleni on ihmisen arvoa kunnioittava kohtaaminen myös hänen kuolemansa jälkeen. ”Laittaminen ei ole pelkästään rutiinia, vaan konkreettisesti hoitajan viimeinen palvelus potilaalleen, jonka oikeaa muotoa ei opita kirjoista tai koulusta, vaan yhteisön kokeneemmilta jäseniltä.”

Anja

Lähde:

Sarivaara S. 2016. Kuoleman rajoilla sairaalassa. Helsingin yliopisto, Valtiotieteellinen tiedekunta, Sosiaalitieteiden laitos. Pro gradu -tutkielma.