Holdsworth’n tutkimuksessa haastateltiin yhteensä 45 omaista, joiden läheisen kuolemasta oli kulunut 6-10 kuukautta. Hän nostaa artikkelissa esiin elämän loppuvaiheen sekä läheisen kuolintavan merkityksen sureville omaisille, jotka ovat osallistuneet kuolleen hoitoon. Yleisesti ottaen paljon on keskusteltu siitä, millainen kuolema on hyvä mutta vähemmän on tutkittu omaisten näkemyksiä terveydenhuollon henkilöstön osuudesta sen hyvän kuoleman saavuttamisessa. Tutkija toteaakin artikkelissaan, ettei terveydenhuollon henkilöstö välttämättä ole edes tietoinen siitä, kuinka monitahoinen heidän vaikutuksensa voi olla kuolevan sekä omaisten kokemuksiin. Hyvän kliinisen hoidon lisäksi hoitotyön sosiaalisten tekijöiden on todettu vaikuttavan pitkän aikaa sureviin omaisiin.
Omaiset kuvasivat haastatteluissa haluavansa säilyttää ns. ”normaalin suhteen” kuolevan läheisensä kanssa, siitä huolimatta, että he osallistuivat hänen hoitoonsa. Eli ottaa roolin kuolevan puolisona, lapsena tai ystävänä. Haastateltavat omaiset kokivat tämän mahdollistuvan niinä hetkinä, joina terveydenhuollon henkilöstö otti vastuun hoidollisista tehtävistä. Omaiset kuvasivat sitä myös helpottavaksi tunteeksi voidessaan siirtää hoidollisen vastuun ammattilaisille ja pystyessään ylläpitämään perherooleja. Samoin osa kuvasi ystävyyssuhteiden vähentyneen sairauden edetessä, mistä seurasi eristyneisyyden tunne. Terveydenhuollon henkilöstön koettiin osaltaan vähentävän tätä eristyneisyyttä, joko mahdollistamalla omaiselle suhteiden ylläpito tai esim. vuodepotilaan kohdalla olemalla se yhteys ulkomaailmaan.
Kuolevat sekä heitä hoitavat omaiset ovat riippuvaisia terveydenhuollon henkilöstöstä ja heidän ammattitaidostaan, mikä herättää haavoittuvuuden tunteita. Tästä johtuen henkilöstön pysyvyys koettiin tärkeinä, koska se edesauttaa luottamuksen rakentamista. Terveydenhuollon henkilöstön ja omaisten välinen vuorovaikutus vaikutti myös omaisten itseluottamukseen heidän hoitaessaan kuolevaa. Osa heistä ilmaisikin henkilöstön tuen mahdollistaneen kotihoidon kuolemaan saakka. Toisilla oli ollut negatiivisempia kokemuksia, joista seurannut syyllisyyden tunne oli vaivannut heitä pitkiäkin aikoja ja osaltaan hankaloittanut kuoleman käsittelyä.
Kuoleman käsittelyssä terveydenhuollon henkilöstön vaikutus nähtiin tutkimuksessa hyvin monitahoisena. He auttoivat omaisia hyväksymään läheisen sairauden sekä sen lopullisen luonteen. Samoin henkilöstö saattoi tukea omaisia kuoleman lähestyessä sekä sen kohtaamisessa. Tärkeänä haastatellut pitivät tässä terveydenhuollon henkilöstön herkkyyttä sekä oikeaa ajankohtaa asian esiin nostamiselle. Sitä vastoin kuolemasta käydyt, rutiininomaiset tai ”rasti ruutuun -tyyppiset” keskustelut koettiin omaisten keskuudessa ahdistavina. Osa haastatelluista omaisista kuvasi kuinka (useimmin) hoitaja vieraili heidän luonaan joko tunteja tai pari päivää kotona tapahtuneen kuoleman jälkeen. Näitä vierailuja arvostettiin erityisesti, koska ne mahdollistivat kysymysten esittämisen, jotka olisivat muutoin saattaneet jäädä vaivaamaan surevaa. Lisäksi vierailusta välittyi tunne, ettei hoitosuhde päättynyt läheisen kuolemaan, vaan myös omaiset ja heidän vointinsa huomioitiin terveydenhuollon henkilöstön taholta.
Mielestäni nämä tulokset ovat mielenkiintoisia, joskaan eivät kovin yllättäviä. Hoitotyössä usein painopiste on oireiden hoidossa elämän loppuvaiheessa, mikä on toisaalta ymmärrettävää koska oireiden tulee olla hallinnassa parhaalla mahdollisella tavalla. Toisinaan on kuitenkin hyvä muistaa, että hoitotyöhön sosiaalisilla tekijöillä on suuri merkitys sekä kuolevalle että hänen läheisilleen, minkä tämä artikkeli nosti mielestäni hyvin esiin.
Anja
Lähde:
L. M. Holdsworth. 2015. Bereaved carers’ accounts of the end of life and the role of care providers in a ‘good death’: A qualitative study. Palliative Medicine; 29, 834-841.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti