Odotetut päätökset apurahoista ovat tulleet.

Odottamani päätökset apurahoista, joita nyt syksyllä hain, ovat saapuneet. Olin hakenut kolmea apurahaa, yhtä suurta ja kahta pienempää. Sitä suurta en odotusteni mukaisesti saanut ja toisessa pienemmässä hakemukseni hylättiin vääränlaisen liitteen johdosta. Tämä on tietenkin harmillista, etenkin kun hylkäys johtuu omasta virheestä ja tietämättömyydestä, mutta virheistä oppii ja ne kuuluvat myös tähän prosessiin. Kukaan ei ole ”seppä syntyessään” eikä apurahojen hakeminen ole niin helppoa kuin itsekin vielä kesällä luulin.


Mutta se kolmas… Ilokseni voin kertoa että OLVI-säätiö on päättänyt myöntää tutkimukselleni apurahan, jonka avulla päätoiminen tutkimuksen tekeminen on jälleen 4 kuukautta kauemmin mahdollista. Olen erittäin iloinen ja kiitollinen myönteisestä päätöksestä.

Tutkimusetiikan seminaarissa Kuopiossa kävimme keskustelua siitä, miten haastavaa on saada apurahaa tutkimusprosessin alkuvaiheessa. Samoin omaan aiheeseen liittyvät tekijät eivät kokemattomalle tutkijanalulle antaneet aihetta suureen optimismiin. Näistäkin syistä myönteinen päätös tuntuu mahtavalta ja ennen kaikkea motivoivalta. Se kantaa myös aikoina, jolloin prosessi ei etene toivotulla tavalla ja se positiivinen palaute, jota viime aikoina olen saanut, antaa odottaa itseään.

Huomenna matkustan Kuopioon ohjausryhmän tapaamiseen. Olen kieltämättä jännittynyt, vaikkakin positiivisessa mielessä. Samoin saan todennäköisesti palautteen ensimmäisen osajulkaisun käsikirjoituksesta sekä laatimastani tiivistelmästä, jota tarjoan HTTS:n kansalliseen konferenssiin, joka järjestetään kesäkuussa Tampereella. Paljon palautetta tarkoittaa paljon tehtävää myös joulun aikaan, koska tavoitteeni on saada tutkimussuunnitelma tutkimuseettisen toimikunnan arvioitavaksi heidän tammikuun kokouksessaan. Eikä artikkelin eteneminenkään haitaksi olisi. =)

Tätä kirjoittaessani seuraan samalla erään aikamme suuren miehen, Nelson Mandelan, kunniaksi järjestettävää muistojuhlaa. Huomaan pohtivani jälleen kerran sitä, miten eri tavoin kuolemaan suhtaudutaan eri kulttuureissa. Samaan aikaan pohdin kuolemaa ihmisiä yhdistävänä ilmiönä, joka ilmenee suurelle yleisölle erityisesti Mandelan kaltaisten henkilöiden kuollessa, mutta usein myös yksityishenkilöiden kohdalla, vaikkakin pienemmässä mittakaavassa. Tässäkin tilaisuudessa eri ideologioiden, valtioiden sekä uskontokuntien edustajat ovat kokoontuneet yhteen kunnioittamaan kuolleen miehen elämää. Mielestäni tämä ajatus on jollain tasolla rohkaiseva, eikö totta?

Anja