Tilanne, jossa oma kuolema ei enää ole tapahtuma jossain
kaukaisessa tulevaisuudessa, vaan lähestyvä, odotettavissa oleva tilanne, herättää
ihmisessä voimakkaita tunteita. Tämä
tilanne tulee eteen usein vakavan sairauden seurauksena, tilanteessa jossa
käytettävissä olevat hoitokeinot ovat ehtyneet ja ihmisen oloa voidaan
helpottaa vain oireita lievittävin keinoin.
Norjalais-Suomalaisessa tutkimuksessa (Sæteren ym. 2010),
jossa haastateltiin 15 parantumattomasti sairasta potilasta, osallistujat
kuvasivat käyvänsä jatkuvaa taistelua terveyden ja kärsimyksen välissä,
liittyen perussairauteensa sekä lähestyvään kuolemaan. He kokivat
hoitohenkilöstön lievittävän heidän fyysisiä kärsimyksiään, mutta kuvasivat
yksinäisyyttä sekä epätoivoa, joka perustui siihen, ettei hoitohenkilöstö tai
omaiset olleet valmiita keskustelemaan heidän tilanteestaan. Kuolevalla on
tarve tulla kohdatuksi kokonaisvaltaisesti ja käydä keskustelua sekä elämästään
että lähestyvästä kuolemastaan. Osa haastatelluista koki, ettei hoitohenkilöstö uskaltanut kysyä heidän
vointiaan, koska eivät tienneet kuinka puhua kärsimyksestä ja kuolemasta.
Tämä on vain yksi tutkimus, samansuuntaisia tuloksia on
useita. Tuloksia voin tarkastella eri näkökulmista. Sairaanhoitajana huomaan
että ammatin tavoite ”tarjota jokaiselle potilaalle parasta mahdollista hoitoa”
ei näissä tilanteissa toteudu. Tietenkin voidaan väittää että tilanne meillä on
parempi kuin tutkimuksen tuloksissa, mutta onko näin? Oman työkokemukseni
perusteella en allekirjoittaisi tällaista väitettä. Kuolema on ammatillisesti katsottuna
haastava puheenaihe, jota myös osittain vältellään. Henkiseen kärsimykseen ei
kipulääke auta, vaikka se fyysisenä kipuna saattaakin ilmetä. Osittain tämänkin
johdosta kuolemasta puhuminen on tärkeää.
Tutkimuksen tulokset henkilökohtaisella tasolla
tarkasteltuna luovat kuolemaa edeltävästä ajasta sangen synkän kuvan.
Yksinäisyys, kuvattu taistelu sekä itselle tärkeän puheenaiheen sivuuttaminen
toisten taholta elämäni viimeisinä aikoina ei ainakaan vähennä mielestäni
kuolemaan kohdistuvaa pelokkuutta ja epävarmuutta. Haluanko itse viettää
elämäni viimeiset ajat näin? En. Voinko olettaa että joku toinen haluaa? En
usko. Onko tämä se tunne minkä vallassa toivoisin läheisteni lähtevän
viimeiselle matkalleen? Edelleen ei. Ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa puheella
ja läsnäololla on suuri voima, vaikkei niitä oikeita vastauksia aina olisikaan.
Tästä syystä kuolemasta pitää puhua.
Anja
Mainittu artikkeli:
Sæteren B, Lindström U Å
& Nåden D. Latching onto life: living in the area of tension between the
possibility of life and the
necessity of death. Journal of Clinical
Nursing 2010, 20: 811-818.
Mielestäni kuolemasta pitää puhua, koska se on osa elämää kuten syntymä tai hengittäminen. Kuolemasta puhuminen pitäisi olla yhtä tavallista kuin yleisesti keskustelun aiheena olevan aiheen kuten vaikka sään. Kuolevan pitäisi voida puhua kokemuksistaan tai tunteistaan kuolemaa kohtaan ilman syllisyyttä siitä, että loukkaa tai pelottaa toista ihmistä. Keskustelu kumppanin pitäisi oppia kuuntelemaan kuolevaa. Aina ei tarvita sanoja tai omakohtaista kokemusta asiasta, vain asiallinen suhtautuminen asiaan riittää ja halu ymmärtää toista.
VastaaPoistaOlen samaa mieltä ettei omakohtainen kokemus kuolemasta voi olla edellytys aiheesta keskustelulle, mutta se auttaa ymmärtämään asiaa vähän eri tavalla.
VastaaPoistaJäin myös pohtimaan tuota mainitsemaasi syyllisyyttä yhteydessä ammattihenkilöstöön. Eikö aiheesta keskustelu voisi olla osa ammatillisuutta?
Anja
Mielestäni kuolemasta puhumisen pitäisi olla osa ammatillisuutta. Harvat ehkä sitä sellaiseksi kuitenkaan mieltävät, koska (oletan, että) hoitotyön koulutuksessa ei yleensä anneta sellaiseen valmiuksia. Tämä, niin kuin moni muukin hoitotyössä tärkeä aihe kun vaatii oman itsensä tuntemista ja uskallusta kohdata vaikeiltakin tuntuvia asioita. Jos itse pelkää kovin kuolemaa (tiedostetusti tai tiedostamatta), ei siitä todennäköisesti uskalla puhua potilaankaan kanssa.
VastaaPoistaSepä se juuri on. Omasta koulutuksestani on jo niin pitkä aika, että en tohdi arvuutella tämän hetken koulutuksen sisältöä. Mikäli lukijoiden keskuudessa on ajankohtaista tietoa, otan sen kiitollisena vastaan. =)
VastaaPoistaPelko on varmasti osaltaan taustalla siihen ettei kuolemasta puhuta, mutta toisaalta olen sitä mieltä että vaikeneminen vain lisää osaltaan pelkoa. Mitä mieltä olette?
Anja
Kaikki opetussisällöt ja -tavat varmasti vaihtelevat oppilaitoskohtaisesti. Ise olen opettanut sairaanhoitajaopiskelijoita heidän opiskelunsa loppuvaiheessa aiheesta "Lapsi ja kuolema" tavalla, joka laittaa heidät miettimään omia käsityksiään. Opiskelijat ovat sanoneet: "Näin ei ole kukaan meille tästä opettanut". Muu aiheeseen liittyvä opetus on heidän kertomuksensa mukaan ollut lähinnä käytännöllistä (sanoisinko toimenpidekeskeistä), eli että miten terminaalihoito järjestetään, miten vainaja laitetaan jne.
VastaaPoistaVaikeneminen ei varmasti ainakaan vähennä pelkoa. Toki sekin on huomioitava, että kaikki potilaat eivät halua puhua lähestyvästä kuolemastaan. Terveysalan ammattilaisilla on kuitenkin suuri valta siihen, voivatko potilaat puhua vaiko eivät. Siitä on hyvä esimerkki mm. tämän tutkimuksen tulokset:
Anderson, W. G., Kools, S. & Lyndon, A. 2013. Dancing around death: Hospitalist-patient communication about serious illness. Qualitative Health Research, 23 (1), 3-13. DOI 10.1177/1049732312461728.
Ja jos joku etsii neuvoja vaikeista asioista puhumisen opettamiseen, tämä teos kannattaa ehdottomasti lukea:
Faulkner, A. & Maguire, P. 1999. Vuorovaikutustaidot hoitotyössä. Syöpäpotilaan ja hänen omaistensa kohtaaminen. Duodecim. Helsinki.
Kuolemasta ehdottomasti PITÄÄ PUHUA ja mun mielestä eutanasia PITÄISI OLLA SALLITTUA Suomessa. Ei ole oikein että syöpäpotilas makoille vuodeosastolla viikko tolkulla ilman ruokaa ja liian harvoin annetulla morfiinilla ja tekee kovasti kärsien kivuista kuolemaan ��.
VastaaPoista