Prosessin parasta aikaa

Belgian vaihdon jälkeiset pari viikkoa ovat menneet vanhan sanonnan mukaisesti ”kuin siivillä.” Oli mahtavaa tulla kotiin, mutta täytyy tunnustaa, että olin kahdessa kuukaudessa ehtinyt jo tottua yksinäiseen elämiseen ja olemiseen. Näin ollen otti päivän tai pari ennen kuin olin jälleen tottunut kotoiseen äänimaailmaan ja siihen ettei yksinolosta tarvinnut edes haaveilla, lapsilla oli ollut ikävä ja sitä hoidettiin vuoron perään kiukuttelemalla tai kainalossa kiehnäämällä. Hyvä näin, koska se osoittaa maailman olevan mallillaan.

Väitöskirjani on tällä hetkellä esitarkastuksessa, eli en voi tehdä sen eteen juuri nyt yhtään mitään. Lähetettyäni sen tarkastajille huomasin, kuinka intensiivisesti olin sen parissa viimeiset viikot työskennellyt ja kuinka paljon voimia se oli ottanut. Takki oli tyhjä niin sanotusti, enkä oikein aluksi osannut tarttua toisiinkaan töihin, kun oli jotenkin epätodellinen olo. Oli hyvin vaikea uskoa, että kahden vuoden ja yhdeksän kuukauden jälkeen väitöskirja oli ”valmis” tai ainakin riittävän valmis esitarkastukseen.

Toisaalta tämä on prosessin parasta aikaa, ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä. Kirja on ensi alkuun pois käsistä pari kuukautta, jolloin siihen saa jälleen vähän välimatkaa. Ehkäpä sitä osaa tarkastella sen jälkeen taas hieman objektiivisemmin saadun palautteen perusteella. Ilo siitä, että olen saanut prosessin vietyä tähän vaiheeseen, on juuri nyt se päällimmäisin tunne. Tulevan vastaväittäjän aikatauluista johtuen olemme alustavasti jo sopineet eräästä päivästä, mikä on realistinen, ellei mitään tavanomaisesta poikkeavaa tule eteen.

Samaan aikaan itse olen laatinut ”to do-listaa” asioista, joita pitää tehdä tai ajatella ennen väitöstä. Luonteelleni ja ehkä myös sukupuolelleni tyypillisesti ensimmäinen ajatukseni koski sitä ”tärkeintä” kysymystä: ”Mistä hankin mekot kyseiseen päivään?” Todellisuudessa järjesteltävää ja mietittävää on yllättävän paljon. Missä karonkka? Mitä vieraille tarjotaan ja ketä kutsutaan? Onko ohjelmaa ja jos niin millaista? Millaiset kutsukortit ja ketä ylipäätään kutsutaan? Suunnittelu on mukavaa ja siitä tulee itselle ainakin erittäin hyvä mieli. Maaliviiva on jo niin lähellä, että sen voi likipitäen nähdä, mutta vielä riittävän kaukana, ettei tarvitse hermostua tai ahdistua itse väitöspäivästä. Tällä hetkellä hymy on herkässä, väsymyksestä huolimatta.

Samaan aikaan kuulen yhä useammin kysymyksen ”Mitä olet ajatellut tehdä väitöksen jälkeen?” Siihen ei vielä ole vastausta, eikä mielestäni tarvitsekaan olla. Haluan ensin nauttia tästä vaiheesta, jonka eteen olen tehnyt kovasti työtä. Tietenkin minulla on ajatuksia ja toiveita tulevaisuuteni suhteen, mutta ne eivät ole vielä valmiita tai kypsiä kerrottaviksi. Kuukauden kuluttua lähden perheeni kanssa lomalle, jonka olen heille luvannut, ilman työtä ja ilman tietokonetta. Ehkä ajatukset ja suunnitelmat kirkastuvat loman aikana tai sen jälkeen, kenties en väitöspäivänäkään vielä tiedä minne matkani seuraavaksi vie. Luotan siihen, että jonain päivänä se oma tie aukeaa edessäni niin kuin se on tehnyt tähänkin asti. Silloin tiedän mitä teen ”seuraavaksi.”

Eipä silti, en tule toimettomana olemaan siihenkään asti. Aineistoa on, vaikka millä mitalla, mistä kirjoittaa. Tänään on tarkoitus viimeistellä hengellisyyttä hoitotyössä käsittelevä juttu ja yhdet korjaukset odottavat viimeistelijäänsä. Eli samalla tavalla se arki jatkuu kuin ennenkin, elämän loppuvaiheen tutkimisella, pohdiskelulla ja siitä kirjoittamisella.

Anja