Tulosten mukaan haastateltujen lääkäreiden suhdetta kuolemasta puhumiseen voidaan kuvailla vältteleväksi. Osallistujat kokivat kuolemasta puhumisen voimakkaaksi kokemukseksi ja vaikeaksi tehtäväksi joka saattaa myös pelottaa. Tätä taustaa vasten tarkasteltuna, on loogista, etteivät lääkärit mielellään aloita keskustelua aiheesta ilman potilaan tai omaisen aloitetta. Omaisten voimakkaat tunnereaktiot ja niiden kohtaaminen vaikuttivat osaltaan lääkäreiden suhtautumiseen. Haastatteluissa on noussut esiin myös lääkäreiden kokema ajan puute, sekä kuolemasta puhumisen siirtäminen usein muiden ammattilaisten (kuten hoitajien) tehtäväksi.
Oma käytännön kokemukseni sairaanhoitajana on yhtenevä etenkin viimeisen lauseen kanssa. Monesti lääkärit odottivat, ja odottavat edelleen, hoitajan keskustelevan kuolemasta omaisten sekä itse potilaan kanssa. Voi tietenkin kysyä onko hoitohenkilöstöllä enemmän aikaa käydä tätä keskustelua kuin lääkäreillä? Vastaus lienee selvä kaikille, jotka ovat vähänkään seuranneet terveydenhuoltoalaa tai sitä koskevaa uutisointia: ei sitä aikaa ole sen enempää millään ammattiryhmällä.
Kuolemasta pitää kuitenkin puhua kuolevan sekä hänen omaistensa kanssa, ja jos lääkäri ei sitä tee, on se jonkun toisen tehtävä. Uskallan kuitenkin väittää, että potilaita ja omaisia palvelisi kaikkein parhaiten, jos he voisivat keskustella kuolemasta niin lääkärin kuin hoitohenkilöstönkin kanssa, unohtamatta kuolevan uskonnon edustajia, hänen niin halutessaan. Kuoleman kasvot ovat moninaiset, samoin ovat kuolevan tarpeet ja odotukset siitä puhumiselle. Eri ammattiryhmien ja ihmisten kanssa kuolemasta puhumisen mahdollistaminen on osa sitä kokonaisvaltaisuutta, jota kuolevan kohtaamisessa korostetaan. Onneksi tutkimuksen tuloksissa nousi esiin myös se, että osalle lääkäreistä kuolemasta puhuminen on osa ammattiin kuuluvia tehtäviä, joka ei heitä pelottanut, vaikka sitä pidettiinkin ikävänä asiana. Tällaisia lääkäreitä arvostavat sekä kuolevat kuin myös toiset ammattiryhmätkin.
Artikkelissa todetaan edelleen, ettei lääkäreiden työkokemus välttämättä helpota kuolemasta puhumista, eikä siihen muodostu rutiinia. Rutiinittomuutta pidän itse positiivisena, jos sillä tarkoitetaan jokaisen kuolevan yksilöllistä kohtaamista. Toisaalta ammattitaitoa ei tulisi sekoittaa rutinoitumiseen. Kuten Juha Hänninen totesi helmikuisessa Kuolema-symposiumissa käydyssä keskustelussa, kuolevan sekä omaisten on pystyttävä tukeutumaan terveydenhuollon henkilöstöön, niin hoitajiin kuin lääkäreihinkin kuoleman edessä ja se ei onnistu ilman tiettyä ammattitaitoa, joka kehittyy ajan ja kokemuksen myötä.
Tutkimukseen haastatellut lääkärit kuvasivat neuvottomuuden sekä riittämättömyyden tunteita kuolemaan liittyen. Nämä tunteet ovat itselleni hyvin tuttuja, niin sairaanhoitajana kuin myös kuolevan läheisenäkin. Enkä edes villeimmissä ajatuksissani oleta olevani ainoa tai edes mitenkään ”erityslaatuinen” tässä suhteessa. Kuolema pakottaa meistä jokaisen kohtaamaan, ja toivottavasti myös hyväksymään, oman riittämättömyytemme, huolimatta siitä kuinka älykkäitä, osaavia tai muuten vaan ”täydellisiä” olisimmekaan. Eikä se tunne ole mukavin mahdollinen, mutta mielestäni sen sietäminen on osa sitä ammattitaitoa sekä ihmisenä kasvamista. Tässä kohden korostuu toisilta saadun tuen merkitys, niin työyhteisöissä kuin myös yksityiselämässä, minkä johdosta esimerkiksi työnohjauksella tulisi tukea henkilöstön jaksamista.
Kuten huomaatte, artikkeli herätti itsessäni monia erilaisia ajatuksia, joskin käsittelin siitä täällä vain pienen osan. Kuten kaikki Thanatoksen artikkelit, se on kokonaisuudessaan maksutta luettavissa verkossa, tarkemmin sanottuna täällä.
Anja
Lähde: Artkoski M. & Hyvärinen M.-L. 2016. Lääkärit puhuvat kuolemasta. Thanatos 5; 1, 7-22.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti