Mietteitä matkan varrelta

Viime yönä kotiuduin Helsingistä, jossa vietin varsin hurmaavan illan tutustuttaessani pienen kummityttöni oopperan lumoavaan maailmaan. Tänään matka jatkui kohti Joensuuta, räntäsateessa ajellessa kuinkas muutenkaan. Matkalla ajatukset kulkivat omia polkujaan ja mieleen palasivat kummityttöni ihailusta loistavat silmät kertoessani, etten voi jäädä nyt yöksi koska minun pitää jatkaa matkaa, jotta voin pitää puheenvuoroni maanantaisessa Kuolema-symposiumissa. Mutta parin viikon kuluttua tulisin yöksi, ennen kuin aamulla matkustaisin Belgiaan. Pieni käsi kädessäni keskellä oopperatalon ihmisvilinää mietin miten selittäisin, ettei se sankarittaren viitta, jota hän päälleni mallasi, ole aina niin pehmeä ja silkkinen kuin voisi kuvitella. Ettei sen viitan hohdokas loiste aina lämmitä tai tarjoa suojaa siltä viimalta mitä toisinaan tuntee istuessaan illalla yksin vieraan kaupungin hotellihuoneessa. Kun päivän matkan jälkeen nälkä kurnii vatsassa ja koti on kaukana.

Jokainen matkalainen varmasti tuntee sen tunteen mikä iskee, kun auton kääntää kotipihasta kohti seuraavaa risteystä ja tietää että tulevien kahdeksan päivän aikana ”kotipäiviä” on yksi. Mielessä on kotiin jäävien lasten katseet, kun otat sen matkalaukun esiin ja alat pakata tarvittavia vaatteita. ”Äiti soittaa teille illalla, kun pääsee perille. Pian taas nähdään, kun tulen kotiin.” Ja omissakin korvissa se sana ”pian” kuulostaa melkeinpä irvokkaalta, koska päivät voivat olla pitkiä kuin nälkävuodet. Ja edessä on vielä se pitkä, pitkä matka maailmalle. Sitä tietää jo lähtiessään, että on voittanut ”maailman huonoin äiti”-kisan pääpalkinnon heittämällä, jos ei muiden niin ainakin omasta mielestään. Eikä sillä hetkellä yhtään lohduta tieto siitä, että jollain ihmeen ilveellä on onnistunut saamaan itselleen harvinaislaatuisen puolison, joka pärjää lasten, arjen ja työn kanssa ilmaan mitään ongelmia. Ihmisen, joka jaksaa lohduttaa, tukea ja kannustaa sen lisäksi vielä reissussa rähjääntynyttä matkalaistakin.

Ja tässä tullaan siihen, miksi painotan niin paljon sen oman tutkimusaiheen merkitystä. Sitä, että se on aidosti se ”oma juttu.” Koska se todella auttaa jaksamaan niiden viimaisten iltojen ja väsyneiden hetkien yli. Jos en olisi niin vakuuttunut kuoleman ja sen kohtaamisen tai käsittelyn merkityksestä, olisi noita negatiivisia hetkiä varmasti paljon useammin ja ne olisivat paljon raskaampia. Houkutus kääntyä seuraavasta risteyksestä takaisin kotiin olisi paljon suurempi. Mutta koska uskon asiaani, on helpompi yksinäisinäkin aikoina muistaa miksi teen tätä työtä mitä teen ja tällä tavalla, miten sen teen.

Tiedän etteivät kaikki tohtoriopiskelijat matkustele yhtä paljon, eikä tarvitsekaan, jokainen tavallaan. Toisaalta tiedän myös sen, että joka ikiseen prosessiin mahtuu myös paljon vastoinkäymisiä, jotka ilmenevät tavalla tai toisella. Jokaisessa prosessissa tutkijan alut kohtaavat erilaisia yksinäisyyden hetkiä ja tunteita. Ja niitä kohdatessaan on helpompi olla iloinen ja kiitollinen siitä, että saa toteuttaa juuri sitä omaa tutkimusta kaikista sen vaatimuksista huolimatta, kun aihe on sellainen mihin itsellä on se ”sisäinen palo.” Joten tätä kannattaa mielestäni pohtia, vaikka sankarin viitan hohde saattaakin tuntua hyvin houkuttelevalta, tohtoriopiskelijan arki on itseasiassa pitkälti itsenäistä puurtamista.

Oma haasteeni tulee mielestäni ilmi erittäin hyvin, kun kuuntelee Johanna Kurkelan kappaleen ”Rakkaus tekee vapaaks” sanoitusta. Tulevista ajoista huolimatta saan elää elämää, joka on itseni näköistä, enempää ei kai kukaan voi toivoa. 

Anja