Saksalainen eutanasiakeskustelu

Eutanasiasta keskustelu on ”pääsääntöisesti haastavaa.” Ennen kuin päästään itse aiheeseen usein tarkastellaan keskustelukumppania ja pyritään tekemään päätös siitä, voiko häneen luottaa vai onko vaara siitä että tulee leimatuksi näkemystensä perusteella. Sitten tarkastellaan sanan eutanasia merkitystä, keskustelevatko molemmat samasta asiasta, vai tarkoittaako toinen hoitotoimenpiteiden aloittamatta jättämistä ja toinen sitä aktiivista tekoa toisen ihmisen elämä päättämiseksi. Onko ympäristö sellainen, jossa tätä keskustelua voi käydä? Jos olette ikinä keskustelleet eutanasiasta tai kuolemasta esimerkiksi kahvilassa, tiedätte että suhteellisen pian olette läheisten pöytien mielenkiinnon kohteena, mikä ilmenee toisinaan hyvin suorasti ja toisinaan enemmän tai vähemmän uteliaina tai vihaisina katseina. Olemme Suomessa kuitenkin siinä onnellisessa asemassa, että me voimme käydä tätä keskustelua ilman historian tuomaa painolastia tai siitä seuraavaa kansallista häpeää.


Tilanne Saksassa on ollut pitkään hyvin erilainen, pitkälti toisen maailmansodan aikaisen historian johdosta. Hilterin aloittaman eutanasia-projektin (Aktion T-4) seurauksena kuoli yli 100 000 ihmistä, erinäisten syiden perusteella, joista osalla ei ollut lääketieteen kanssa enää mitään tekemistä. Projektin eskaloiduttua syyksi saattoi riittää se, että ihminen oli yksinkertaisesti hankala, mikä kuvastaa tilanteen absurdiutta. On yksinomaan loogista, että luottamus terveydenhuoltoon oli pahasti pakkasella tapahtumien seurauksena. Epäluottamus ei kohdistunut pelkästään lääkäreihin, vaan myös sairaanhoitajiin, joiden kuvataan aktiivisesti päättäneen yli 10 000 ihmisen elämän tuona ajanjaksona. Tätä ei ole unohdettu, vaan se (syystäkin) vaikuttaa edelleenkin eutanasiakeskusteluun niin Saksan sisällä, kuin myös sen ulkopuolellakin, mikä ilmeni mm. omassa haastattelututkimuksessani.

Opiskellessani sairaanhoitajaksi Kölnissä viime vuosituhannen lopussa, oli eutanasiasta keskustelu lähes mahdotonta. Ääneen lausuttua sanaa seurasi välitön hiljaisuus ja kuin yhteisestä sopimuksesta teeman vaihto, säitä kun on pidellyt viime aikoina. Kenenkään ei tarvinnut tuoda esiin haluttomuutta keskusteluun, koska sitä ei yksinkertaisesti käyty. Piste. Ei opiskellessa, saati sitten työyhteisöissä. Ei juuri koskaan potilaiden kanssa eikä ainakaan yhteiskunnallisella tasolla. Kansallinen häpeä ja leimaantumisen pelko olivat toisissa tilanteissa niin suuria, että ne tukahduttivat asian käsittelyn lähes kaikilla tasoilla vielä kymmenenkin vuotta sitten.

Sen johdosta olin erittäin iloinen saadessani eilen hakujen tuloksena tänä vuonna julkaistun tutkimuksen, jossa tutkittiin lääkäreiden sekä hoitohenkilöstön asenteita eutanasiaa ja lääkäriavusteista itsemurhaa (PAS) kohtaan. Tutkimus oli toteutettu nimettömien kyselylomakkeiden avulla erään palliatiivisen kongressin sekä kipusymposiumin osallistujien joukossa. Vastaajista 180 kuului hoitohenkilökuntaan ja 137 lääkäreihin. Erityisen ilahduttavaa omasta näkökulmastani on hoitohenkilöstön asenteiden mittaaminen, on nimittäin ensimmäinen kerta Saksassa, aiempaa tutkimustietoa ei aiheesta ole. Lääkäreiden osalta aiempaa tietoa on olemassa.

Asenteita mitattiin neljän tapausesimerkin avulla, joissa jokaisessa mitattiin vastaajan asenne sekä eutanasiaan että lääkäriavusteiseen itsemurhaan. Asenteita kysyttiin esimerkeissä joissa toisella ihmisellä / vastaajalla itsellään olisi kuolemaan johtava sairaus. Vastaavasti asenteita mitattiin myös esimerkein, joissa toisella ihmisellä /vastaajalla itsellään olisi parantumaton sairaus, joka itsessään ei johda kuolemaan.

Tulosten mukaan kuolemaan johtavissa sairauksissa hoitohenkilöstöstä 46,7 % ja lääkäreistä 32,1 % suhtautuivat myönteisesti eutanasiaan kun kysymyksessä oli potilas. Omalla kohdallaan eutanasian olisi hyväksynyt kuolemaan johtavissa sairauksissa 48,9 % hoitohenkilöstöstä ja 36,5 % lääkäreistä. Sairauksien kohdalla, jotka eivät johda kuolemaan, potilaan eutanasiaan positiivisesti suhtautui 23,9 % hoitajista sekä 15,3 % lääkäreistä. Tässäkin tapauksessa omalla kohdalle ajateltuna eutanasian kannatus oli hieman suurempaa, 26,7 % hoitohenkilökunnasta ja 19,7 % lääkäreistä suhtautuvat eutanasiaan positiivisesti omalla kohdallaan myös tilanteessa, jossa sairaus ei johtaisi kuolemaan.

Lääkäriavusteinen itsemurha kuolemaan johtavasta sairaudesta kärsivän potilaan kohdalla piti hyväksyttävänä 57,2 % hoitohenkilöstöstä sekä 47,4 % lääkäreistä. Omalle kohdalleen PAS:n hyväksyisi tässä tilanteessa 60,6 % hoitajista ja 50,4 % lääkäreistä. Sairauden luonne vaikuttaa tässäkin asenteisiin, odotetusti potilaan, jonka sairaus ei johda kuolemaan, PAS:n hyväksyisi 27,2 % hoitohenkilökunnasta ja 13,9 % lääkäreistä. Vastaajien omalle kohdalle ajateltuna PAS:n kannatus oli hoitajien osalta 26,1 % ja lääkäreiden 22,6 % mikäli sairaus itsessään ei johda kuolemaan.

Tämä tutkimus on merkittävä keskustelunavaus, tai sanotaanko näin että se tarjoaa ainakin erinomaisen mahdollisuuden avata eutanasiakeskustelu laajemminkin Saksassa. Tutkija nostaa esiin hoitohenkilöstön liberaalimmat asenteet ja kehottaa lääkäreitä pohtimaan mahdollisia syitä. Se kokemus, mitä minulla siitä maasta ja sen terveydenhuollosta on, eräs selittävä tekijä on varmasti ammattiroolien eroavaisuudet. Samoin vastuu on selkeästi painottunut lääkäreille, mikä vaikuttanee myös asenteisiin. Mielenkiinnolla jään seuraamaan sitä, mitä tästä seuraa, vai seuraako loppupeleissä yhtään mitään.

Anja

P.s. tänään ilmestyi Polemiikki 2/15 jonka voi lukea näköisversiona netistä. Sivulla 26 on juttu omasta tutkimuksestani ja siihen liittyvistä ajatuksista otsikolla ”Terveystieteilijä palauttaisi kuoleman arkeen.”

Lähde:
Zenz J, Tryba M & Zenz M. 2015. Tötung auf Verlangen und assistierter Suizid. Einstellung von Ärzten und Pflegekräften. Schmerz 29: 211-216.