Mä tahdon tavalliset hautajaiset

Tuossa viikko sitten luin Yle uutisten sivustolta kirjoituksen hautajaisista tarkemmin ottaen mahdollisuudesta / tarpeesta niiden suunnitteluun jo ihmisen elinaikana. Kirjoitus sai minut muistelemaan viimeisimpiä hautajaisiani ja miettimään näitä kysymyksiä uudelleen. Kuinka moni teistä on suunnitellut omia hautajaisiaan? Moniko on antanut ajatuksen niistä tulla mieleensä? Entä kuinka usea on keskustellut omiin hautajaisiinsa liittyvistä toiveistaan läheistensä kanssa tai kirjoittanut toiveensa ylös?

Olin viimeksi hautajaisissa alkuvuodesta 2011. Hautajaisia voisi kuvailla perinteisiksi, siunaustilaisuus pidettiin kirkossa ja jälkeenpäin juotiin kahvit seurakuntakodilla. Laulettiin virret, luettiin adressit ja muisteltiin vainajaa yhdessä ja erikseen. Tilaisuuden perinteisyydestä huolimatta huomasin miettineeni hautajaisten aikana, miten erilaisen kuvan ne antoivat kuolleesta henkilöstä verrattuna siihen, millaisena minä hänet tunsin.  

Eivät nämä toki olleet ainoat hautajaiset, joissa tämän tunteen olen kokenut, mutta huomasin ajatusteni siirtyvän niihin omiin hautajaisiini, jotka joskus ovat edessä. Millaiset niiden tulisi olla, jotta vieraani tunnistaisivat olevansa minun ”läksiäisissäni”?  Haluanko todella papin puhumaan arkkuni viereen, vaikka kirkkoon kuulunkin? Miksi laulattaa vierailla virsiä, jotka kertovat Jumalan armosta ja kuolemanjälkeisestä elämästä, jos en ole vakuuttunut kummankaan olemassaolosta? Eikö olisi parempi korvata ne musiikilla, joka tuntuu enemmän ”omalta”? Haluanko muistomerkin hautakiven muodossa, jonne jälkeen jääneet voivat palata minua muistamaan?  Vai pysynkö uskollisena ideologialleni ja totean että ei muisteluun erityistä paikkaa tarvita? 

Toisaalta… onko sillä oikeasti mitään väliä, koska niissä juhlissa olen kuollut? Jos omaiseni saavat lohtua siitä että pappi minun ruumiini siunaa tai virrestä jonka he kenties haluavat laulaa, enkö heille tätä lohtua soisi. Ehkä se riippuu paljon siitä nähdäänkö hautajaiset omaisten vai vainajan juhlana. Itse näen ne molempien yhteisenä tilanteena, jonka eräs merkitys on tuen ja lohdun antajana omaisille. Enkä minä välttämättä osaa sanoa, mikä ketäkin lohduttaa tuossa tilanteessa, se kun on niin yksilöllinen ja henkilökohtainen asia. 

Viittaamassani kirjoituksessa tuotiin esiin, etteivät omaiset useinkaan edes tiedä vainajan toiveista. Kuoleman jälkeen mietitään yhdessä millaiset hautajaiset äiti tai isä, puoliso, sisarus tai oma lapsi olisi halunnut. Surun keskellä pyritään järjestämään mahdollisimman aidot ja kauniit hautajaiset. Tilanne olisi mielestäni kaikille osapuolille helpompi, mikäli aihetta olisi käsitelty jo ihmisen elinaikana. Hautauksen ennakkosuunniteluun saa neuvoja Suomen Hautaustoimistojen Liitto ry:ltä tai suomalaisten siviilijärjestöjen yhteisesti perustamalta Pro-Seremoniat palvelukeskukselta. Jälkimmäiseltä sivustolta saa tietoa myös uskontokuntiin kuulumattomille henkilöille laaditusta ”tahdon siviilihautajaiset”-kortista. Tai sitten voi tehdä niin kuin allekirjoittanut ja laatia Word-dokumentin, johon kirjoittaa toiveitaan ja päivittää niitä tarpeen vaatiessa.

Olen todennäköisesti keskivertoa enemmän tekemisissä kuoleman teeman kanssa, mikä ei suinkaan tarkoita sitä että omassa lähipiirissäni aiheesta keskustelu olisi sen helpompaa kuin muillakaan. Lähipiirini ei suinkaan koostu ihmisistä, joille kuolema olisi helposti lähestyttävä aihe, josta kepeästi keskustelisimme kahvipöydässä ostoslistan ja viikko-ohjelman lomassa. Tämä ei tosin estä minua yrittämästä, vaihtelevalla menestyksellä. Vaikka keskustelua ei syntyisikään tai läheiseni eivät ole kiinnostuneet toiveideni yksityiskohdista, luotan siihen että he tietävät kyseisen dokumentin olemassaolosta ja siitä, mistä se tarvittaessa löytyy. Tämäkin on jo jotain.

Anja