Miksi kuolevia potilaita ei lähetetä palliatiiviseen hoitoon?

Olen useampaan otteeseen kirjoittanut täälläkin elämän loppuvaiheen hoidosta ja siitä ettei se läheskään aina toteudu odotetulla tai suositetulla tavalla. Uskallan väittää, etten ole yksin pohtiessani syitä vallitsevaan tilanteeseen. Yhdeksän päivää sitten julkaistiin Belgialainen tutkimus, joka tarjoaa näkökulmia pohdintoihini sekä vastauksia, jota mahdollisesti vaikuttavat päätösten taustalla myös meidän yhteiskunnassamme, joskin asiaa tulisi tutkia täällä tarkemmin.

Belgiassa lääkäreiden keskuudessa vuonna 2013 toteutettu kysely käsitti 1917 kuolemaa, joihin liitettiin palliatiivisen hoidon tarve. Kuolleet olivat täysi-ikäisiä, vanhimmat yli 85 vuotiaita. Näistä kuolemista neljäsosa johtui syöpäsairaudesta. Seuraavaksi yleisimmät syyt olivat elinten toimintakyvyn pettäminen / häiriö (organ failure), dementia, sekä muut tarkemmin määrittelemättömät syyt. Useimmiten palliatiivinen hoito toteutui syöpäsairauteen kuolevien kohdalla. Toiseksi yleisimmin palliatiivinen hoito toteutui dementiaa sairastavien ja harvimmin elinten toimintakyvyn pettämisen seurauksena kuolleiden henkilöiden kohdalla. Vertailussa ei luonnollisesti huomioitu äkkikuolemia.

Puolet tutkimuksessa tarkastelluista potilaista lähetettiin palliatiiviseen hoitoon alle kymmenen päivää ennen heidän kuolemaansa. Eri potilasryhmät erosivat myös tältä osin toisistaan, syöpää sairastavat lähetettiin palliatiiviseen hoitoon keskimäärin 16, dementiaa sairastavat kahdeksan, elinsairaat viisi ja muihin sairauksiin sairastuneet 10 päivää ennen kuolemaa.

Miksi kaikkia potilaita ei ohjattu palliatiivisen hoidon piiriin?
Tutkimus nostaa esiin useita syitä,
joista yleisin on lääkärin uskomus potilaan tarpeiden täyttymiseen sillä hoidolla, jota he vastaanottivat ennen kuolemaansa. Osassa tapauksista lääkärit eivät pitäneet palliatiivista hoitoa mielekkäänä kyseisille potilaille. Joissain tapauksissa aika ei riittänyt palliatiivisen hoidon aloittamiseen. Lisäksi pienissä osissa kuolemista potilas tai omaiset eivät halunneet palliatiivista hoitoa toteutettavan. Tulokset osoittivat että palliatiivisen hoidon saatavuus oli ongelma joissain harvoissa tapauksissa (1,5%), vielä harvemmin (0,5%) lääkäri ei lähettänyt potilasta palliatiivisen hoidon pariin koska ei halunnut viedä potilaalta tai hänen omaisiltaan toivoa.

Palliatiivista hoitoa vaille jäivät useimmin potilaat jotka olivat yli 85 vuotiaita, sitä vastoin sukupuolten välillä ei ollut eroa. Lääkärit arvioivat vallitsevan hoitomuodon täyttävän potilaan tarpeet useammin vanhempien potilaiden kohdalla, verrattuna nuorempiin. Palliatiivisen hoidon mielekkyyden lääkärit arvioivat vähäiseksi useimmin dementianpotilaiden kohdalla. Tämä ei vastaa kansainvälisiä tutkimukstuloksia, joiden mukaan palliatiivinen hoito on dementiapotilaiden kohdalla aivan yhtä mielekästä verrattuna muihin potilasryhmiin. Ajan palliatiivisen hoidon aloittamiseen katsottiin puuttuvan useimmin niiden potilaiden kohdalla, jotka kuolivat sairaalassa, verrattuna niihin, jotka kuolivat kotona tai muissa terveydenhuollon laitoksissa. Vastaavasti palliatiivisesta hoidosta useimmin kieltäytyvät ne potilaat (tai heidän omaisensa) jotka kuolivat kotona, verrattuna sairaalassa kuolleisiin potilaisiin.

Näin siis Belgiassa. Olisi mielenkiintoista tehdä vastaava tutkimus Suomessa ja tarkastella ovatko tulokset samasuuntaiset. Suurimpana syynä oleva arvio vallitsevan hoitomuodon riittävyydestä tarpeiden täyttämiseen vaikuttaa hyvin loogiselta, lääkäri arvioi potilaan saavan tarpeitaan vastaavaa hoitoa, jolloin ei ole mitään syytä lähettää häntä eteenpäin. Oma pohdintani, kuten myös tutkimuksessa esiin nostettu kysymys, herättää kuitenkin miettimään lääkärin arvioin oikeellisuutta. Ovatko nämä arviot realistisia vai aliarvioidaanko kuolevan potilaan tarpeet tai toisaalta yliarvioidaanko tarjotun hoidon laatu tässä suhteessa? Mielenkiintoista olisi myös tarkastella Suomen tilannetta saatavuuden kautta, koska maassamme tilanne on hieman erilainen verrattuna Belgiaan, jossa ihmisten tasa-arvoinen asema palliatiivisen hoidon saatavuuden suhteen on turvattu lailla. Tähän vaikuttaa varmasti myös Belgian eutanasialainsäädäntö, koska eutanasia ei koskaan voi olla ratkaisu palliatiivisen hoidon saatavuuden ongelmiin. Tämä näin sivuhuomautuksena.

Anja

Lähde:
Beernaert K, Deliens L, Pardon K, Van den Block L, Devroey D, Chambaere K & Cochen J. 2015. What Are Physicians’ Reasons for Not Referring People with Life-Limiting Illnesses to Specialist Palliative Care Services? A Nationwide Survey. PLoS ONE 10 (9): e0137251. doi:10.1371/journal.pone.0137251

2 kommenttia: Leave Your Comments

  1. Luulempa että meillä tulokset voisivat olla vielä huonompia. Vaikutan sellaisella alueella joka on suureten kaupunkien välimaastossa. Isompiin kaupunkeihin on noin 200 kilometriä. Täällä ei kai edes yleensä tiedetä mitä on palliatiivinen tai saattohoito. Tai luullaan tietävänsä ja ihan omituisia ajatuksia on hoitajilla ainakin. Viimeksi perjantaina sain kuulla että vain hoidettavan miehelle voi soittaa jos kuolema on lähiaikoina todennäköinen. (tytär halusi olla kuolinhetkessä läsnä). Alun perin on sovittu että mies hoitaa asiat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei,
      tietämättömyys sekä luulot ovat eräs syy ihmisten alueelliseen eriarvoisuuteen. Sekä tietenkin yksiköiden hoitokulttuurit. Näihin pyritään toki vaikuttamaan ja on hyvä että huomiota on kiinnitetty aiheeseen, joskaan vaikutukset eivät valitettavasti näy heti, mutta toivottavasti pian!
      Anja

      Poista