Olen kuullut on kaupunki tuolla...

Tässä blogissa olen kirjoittanut kuolemaan ja eutanasiaan liittyvistä teemoista, esitellyt linjauksia ja nostanut esiin tutkimustuloksia sekä pohtinut maailmalta kantautuvia uutisia. Samanaikaisesti olen omaisena seurannut läheiseni elämää terveyskeskusten vuodeosastoilla, kuten aiemmassa kirjoituksessani kerroinkin. Tällä hetkellä näyttää siltä että läheiseni matka on lähentymässä loppuaan, minkä johdosta aionkin kertoa teille tänään viime päivien kokemuksistani. 

Matkan varrella läheiseni on siirretty vuodeosastolta toiselle, koska osastoja on suljettu osana alueemme terveydenhuollon uudistuksia. Jokaisella osastolla olemme korostaneet tiedon välityksen merkitystä ja pyytäneet että meihin ollaan yhteydessä ennen mahdollisia siirtoja, jotta voimme olla avuksi jne. Tämän toiveen toteutumista kuvannee parhaiten viimeisimpään siirtoon liittyvä episodi: erään vierailun aikana keskustelimme hoitajan kanssa siitä, että kyseinen vuodeosasto on sulkulistalla seuraavana ja jälleen pyysimme, että meitä informoidaan siirrosta. Kaksi päivää myöhemmin läheiseni lähetti meille tekstiviestin, jossa kertoi että hänet on siirretty toiseen sairaalaan useamman kymmenen kilometrin päähän. Terveydenhuollon puolelta emme saaneet mitään informaatiota, emme ennen emmekä jälkeen siirron.

Tämän johdosta en ole ollut yllättynyt siitä, ettei tämä viimeisinkään osasto ole katsonut asiakseen keskustella kanssamme, vaikka mieheni, jonka pyynnöstä tätä kirjoitusta laadin, on hänen ensisijainen omaisensa. Olemme yrittäneet kysyä hoitosuunnitelman laatimisesta ynnä muista tämän henkilön hoitoon liittyvistä asioista, mutta konkreettisia vastauksia emme saaneet. Tämän johdosta olimme erittäin yllättyneitä kun pari päivää sitten osastolta soitettiin henkilön voinnin muututtua huonommaksi. Olin toki erittäin iloinen että tämä puhelu tuli ja vielä oikea-aikaisesti.

Olen kirjoittanut siitä kuinka tärkeää on ottaa kuolema puheeksi ja tehdä saattohoitopäätös oikea-aikaisesti. Luonnollisesti yksi ensimmäisiä kysymyksiäni osastolla olikin se, että onhan viimeistään nyt tehty saattohoitopäätös, jota ei ollut tehty aiemmin syystä tai toisesta. Vuorossa oleva hoitaja totesi minulle että ”DNR-päätöshän on tehty jo aikaa sitten.” Tästähän olikin jo juttua: DNR-päätös ei ole sen enempää hoitosuunnitelma kuin saattohoitopäätöskään. Kokemukseni osoitti todeksi Valviran huomion siitä, että myös hoitohenkilöstön kohdalla aiheeseen liittyy tietämättömyyttä. Joten keskustelin ko. henkilön kassa aiheesta ja kerroin että toivomme sekä saattohoitosuunnitelman tekemistä, että myös lääkelistan tarkistusta ja varautumista erilaisiin mahdollisesti edessä oleviin tilanteisiin. Hoitaja kirjasi toiveemme potilaspapereihin sekä tiedon siitä, että tahdomme että meitä informoidaan mahdollisista muutoksista myös yöllä.

Eilen olin päivän Kuopiossa ja illalla kuulin että mieheltäni oli kysytty osastolla haluaako hän että tilan muutoksesta soitetaan myös yöllä? Siis siitä huolimatta että edellisenä päivänä se oli suurin kirjaimin kirjattu papereiden etusivulle. Ymmärrän hyvin sen epävarmuuden joka tästä seuraa, kysymyksen ”eikö ne edes lue niitä papereita?” Tänään mieheni soitti minulle hyvin kiihtyneenä, kertoen osaston lääkärin soittaneen hänelle. Mieheni ei ymmärtänyt lainkaan soiton tarkoitusta. Yksi syy tähän oli kielelliset rajoitukset ja toinen se, että lääkäri oli ”huokaillut” puhelimeen kuinka vaikea tilanne on ja että potilas saa morfiinia ja happihoitoa. Rauhoittaakseni tilannetta soitin osastolle, josta vastasikin ystävällinen hoitaja joka kertoi että lääkäri oli vain halunnut varmistaa että omaiset tietävät mikä tilanne on. En tiedä miksi minulla alkoivat ”hälytyskellot” jälleen soida, joten kysäisin että tekikö lääkäri sen saattohoitopäätöksen. Vastaukseksi sain, ettei sitä tarvitse tehdä kun kyseessä ei ole palvelutalo. Valviran mukaan saattohoitopäätöksen tekeminen on asianmukaista kaikissa terveydenhuollon ympäristöissä. On myös huomattava että puuttuva saattohoitopäätös on usein este laadukkaansaattohoidon toteutumiselle. Meidän tapauksessamme tämä näkyy esimerkiksi siinä, että keskustelun aikana ilmeni se, ettei näihin mahdollisiin äkillisiin tilanteisiin oltu varauduttu osastolla vielä millään tavalla, tarvittavia lääkkeitä ei ollut määrätty jne. Onneksi läheinen on siirretty yhden hengen huoneeseen, mikä on tärkeää tilanteessa, jossa meistä omaisista on joku paikalla 24/7.

Tämä kokemus on merkittävä monellakin tavalla. Yksi on se että se jälleen kerran korosta sitä, minkä takia kuolemasta sekä kuolevan ihmisen hoidosta on puhuttava ja miksi se kuolema tulee tuoda takaisin osaksi elämää. Toisekseen se osoittaa sen epävarmuuden ja hämmennyksen, mikä vallitsee niiden omaisten keskuudessa, joilla ei ole kokemusta terveydenhuollosta. Tunnustan, olen täysin eri asemassa kaikkiin muihin omaisiin nähden, johtuen koulutuksestani sekä siitä että kuolema sen eri muodoissaan on tutkimusaiheeni ja sitä kautta työpäivieni pääasiallinen sisältö. Toisaalta mielestäni on kuitenkin kohtuutonta odottaa että omaiset kykenevät kysymään aina oikeat kysymykset ja huolehtivat niiden asioiden toteutumisesta, joiden voidaan olettaa olevan osa terveydenhuollon henkilöstön koulutusta ja työnkuvaa. Kolmannekseen, tahdon uskoa ja uskon koko henkilöstön tekevän tässä tilanteessa parhaansa, kukin oman tietojensa ja taitojensa puitteissa. Siitä huolimatta tämä kokemus osoittaa sen, kuinka paljon työtä on edessä niin koulutuksen kuin käytännön työelämänkin osalta kunnes voidaan sanoa että kuoleva saa laadukasta saattohoitoa tasa-arvoisesti eri puolella terveydenhuoltoa ja Suomea. Oman läheiseni kohdalla tämä jäänee pitkälti meidän vastuullemme, mutta ehkä näin ei tarvitse olla kaikkien kohdalla.

Anja