Hoitotyön etiikkaa

Viime viikolla vietin kolme päivää Turussa opiskellen hoitotyön ja hoitotieteen etiikkaa kansallisen tohtorikoulumme järjestämällä opintojaksolla. Uskoisin ettei monikaan teistä ylläty kun totean että nautin suunnattomasti noista kolmesta päivästä, joina minulla oli mahdollisuus ”pyöritellä” etiikkaa ja siihen liittyviä kysymyksiä samanhenkisessä seurassa. Maanantaina vierailevana luennoitsijana oli C. Gastmans Belgiasta, Leuvenin katolisesta yliopistosta. Tänään haluan esitellä teille hänen ajatuksiaan hoitotyön etiikan perusolemuksesta.

Tämän päivän hoitotyön etiikka perustuu hyvin pitkälle neljään eettiseen periaatteeseen, jotka ovat autonomia, hyvän tekeminen, pahan välttäminen sekä oikeudenmukaisuus.

Autonomialla tarkoitetaan ihmisen oikeutta osallistua omaan hoitoonsa sekä tehdä omaa elämäänsä koskevia päätöksiä. Päätöksiensä tueksi hän tarvitsee tietoa, minkä perusteella autonomia nähdään myös tietoisen suostumuksen peruselementtinä. Olennainen osa autonomian periaatteen toteutumista on henkilön kunnioittaminen huolimatta hänen tekemistään päätöksistä, vaikka itse olisinkin asioista eri mieltä.

Hyvän tekeminen on usein syy hoitotyöhön hakeutumiselle. Halu tehdä hyvää tai edistää toisen ihmisen hyvinvointia. Tämä nähdään myös ydinperiaatteena potilaan edun ajamiselle. Se helpottaa myös eettisiin ongelmiin liittyvien ratkaisujen hyväksyntää. ”Päätimme näin, koska haluamme tehdä hyvää.” Oma kritiikkini kohdistuu toisinaan siihen että kenen hyvää edistämme, potilaiden, organisaatioiden vai omaamme? Tämä on toki yhteydessä sekä tilanteeseen että henkilöihin, mutta mielestäni kysymys jota jokaisen tulisi toisinaan miettiä.

Pahan välttäminen ei aina avaudu omana periaatteenaan yhtä helposti kuin hyvän edistäminen, on myös keskusteltu siitä, ovatko ne sittenkään erillisiä periaatteita, vai saman periaatteen eri puolia. Hoitotyössä tulee toisinaan vastaan tilanteita, joissa mikään ratkaisuvaihtoehto ei ole ”hyvä”, joissa on vain huonoja vaihtoehtoja. Silloin tämän periaatteen mukaan tulee näistä huonoista ratkaisuista valita se, joka on henkilölle vähiten harmia / haittaa tuottava. Pahan välttäminen voi myös olla este hyvän tekemiselle. Esimerkki tästä on tilanne jossa hengityslaman pelko johtaa riittämättömään kivun lievitykseen.

Oikeudenmukaisuuden periaate edellyttää nimensä mukaisesti kaikkien ihmisten tasa-arvoista ja reilua kohtelua. Samassa tilanteessa oleville on tarjottava samanlainen sekä samantasoinen hoito. Hoidon saatavuuskaan ei saisi olla kiinni ihmisen iästä, sukupuolesta, sairaudesta, uskonnosta tai muustakaan häneen liittyvästä tekijästä. Kyllä, tämän hetken yhteiskunnassamme voimme aiheellisesti kysyä toteutuuko oikeudenmukaisuuden periaate kaikilta osin, mutta en mene siihen kysymykseen tässä sen syvemmälle.

Luennoillaan Gastmans kritisoi tätä periaatelähtöistä etiikkaa siitä, että se keskittyy ja arvioi yksittäisiä tekoja jättäen näin ollen prosessit vähemmälle huomiolle. Samoin vähemmälle huomiolle jäävät hänen mielestään hoitotyön keskeiset arvot kuten esim. arvokkuus sekä haavoittuvuus tai heikkous. Hänen mielestään elettyjen kokemuksien tulisi olla eettisten pohdintojen keskiössä ennemmin kuin abstraktien periaatteiden. Näin myös hoitotyön etiikka hyötyisi hoitotyön kokonaisvaltaisiin kokemuksiin kohdistuvasta, nykyistä paremmasta ymmärryksestä, mukaan lukien hoitotyön ympäristön.

Gastmans esittikin hoitotyön olevan arvokkuutta edistävää toimintaa ja nosti esiin sen luonteen tulkitsevana dialogina johon osallistuu hoitajan sekä potilaan lisäksi myös muita ihmisryhmiä kuten omaiset, lääkärit jne. Erilaisten näkemysten esiin tuominen edellyttää kommunikaation lisäksi myös tulkintaa, joka automaattisesti siirtyy myös eettiseen päätöksentekoon. Hänen lähtökohtaisena ajatuksenaan oli se, että me kaikki olemme jollain tavalla haavoittuvia tai heikkoja, mutta sairastuneet ovat erityisen haavoittuvassa asemassa, jopa niin että tämä haavoittuvuus uhkaa heidän arvokkuuttaan. Arvokkuus sekä hoitotyö ovat kietoutuneet toisiinsa, jolloin hoitotyö voidaan nähdä vasteena toisen ihmisen haavoittuvuudelle. Tällöin etiikka ilmenee erityisesti tilanteissa, joissa henkilön arvokkuus on uhattuna, mikä tekee hoitotyöstä moraalista toimintaa jonka tavoitteena on potilaan arvokkuuden vahvistaminen sekä kokonaisvaltainen edistäminen.

Tiivistettynä Gastmans esittää hoitotyön etiikan perusolemukseksi hoitotyötä vastauksena ihmisen haavoittuvuudelle tarkoituksenaan säilyttää, suojella sekä edistää hänen arvokkuuttaan niin paljon kuin mahdollista.

Tätä ajatusta olen pohdiskellut eri näkökulmista viimeisten päivien aikana. Mielestäni tällainen viitekehys toisi ihmisen sekä hoitotyön enemmän eettisten pohdintojen keskiöön, mikä olisi toisaalta hyvin tervetullutta. Useinhan etiikkaa pidetään hyvin abstraktina asiana, jonka yhteys käytännön työelämän kanssa on jo vaikeampi hahmottaa. Auttaisiko fokuksen muuttaminen meitä näkemään sen oman toimintamme eettisyyden paremmin? Vai johtaisiko ympäristön ja elettyjen kokemusten korostaminen entistä suurempaan epävarmuuteen? En tiedä, mutta siksi arvostankin etiikkaa, koska se tarjoaa aina uusia kysymyksiä ja vähemmän valmiiksi pureskeltuja vastauksia.

Anja

Gastmans C. Dignity-enhancing nursing care: A foundational ethical framework. Nursing Ethics 2013; 20: 142-149.