Tänään se varmistui. Ajanjakso jolloin voi keskittyä täysipainoisesti tutkimukseeni päättyy tämän viikon sunnuntaina. Maanantai-aamuna kello 8:00 palaan kentälle sairaanhoitajan tehtäviin 16,5 kuukauden tauon jälkeen. Hakiessani jatko-opiskelijaksi liitin hakemukseeni SWOT-analyysin tutkimusprojektiani koskien. Analyysissä esitin suurimpana uhkana rahoituksen epäonnistumisen, mikä tällä hetkellä näyttäisi toteutuneen. Rehellisesti sanottuna päällimmäinen tunne tällä hetkellä on suunnaton pettymys. Tiedän toki, ja ymmärränkin, että jokaiseen hakuun osallistuu niin paljon hyviä projekteja, ettei kaikkia voi yksinkertaisesti tukea. Siitä ei ole kysymys. Olen myös iloinen kaikkien niiden puolesta, jotka ovat saaneet myönteisiä päätöksiä. Mutta kieltämättä olisin toivonut että omalle kohdalle olisi myös osunut yksi myönteinen päätös. Yrittämisestä se ei ainakaan ole jäänyt kiinni, olen jättänyt tänä vuonna 20 apurahahakemusta, saanut tähän mennessä 16 kielteistä päätöstä, kaksi tulossa vielä tämän kuun aikana ja kaksi päätöstä helmikuussa. Mutta ihan hirveän optimistinen en juuri tällä hetkellä ole.
Sitä pieni ihminen tällaisessa tilanteessa aina miettii että mistä se sitten kiikastaa? Tutkimusaihe on yhteiskunnallisesti merkittävä, ajankohtainen, rohkea ja herättää mielenkiintoa. Eli kaikki attribuutteja joiden pitäisi olla positiivisia. En ole myöskään ”lusmuillut tai laiskotellut” näiden kuukausien aikana, tutkimussuunnitelma laadittu, sille haettu eettisen toimikunnan lausunto, mittarit esitestattu ja tutkimuksen KAIKKI aineistot kerätty. Ensimmäinen käsikirjoitus on hyväksytty julkaistavaksi, tutkintoon kuuluvia opintoja suoritettu 38 (50 pakollisesta), keskeneräisissä esseissä kiinni 9 opintopistettä, eli pakolliset suorituksetkin ovat helmikuuhun mennessä tehty. Kolmivuotinen kesäkoulu pisteineen ei toki lukeudu listaukseen, ne pisteet tulevat vielä tuohon lisäksi. Olen pyrkinyt parhaani mukaan verkostoitumaan, herättämään ja osallistumaan keskusteluun niin erilaisissa konferensseissa kuin myös niiden ulkopuolella. Kiertänyt Suomea ristiin rastiin, ottanut osaa ja oppinut. Laiska töitään luettelee, mutta tällä hetkellä en enää tiedä mitä olisin voinut lueteltujen lisäksi vielä tehdä tämän vuoden aikana. Ja silti, olen epäonnistunut siinä tutkimuksen etenemisen kannalta tärkeimmässä, eli rahoituksen hankkimisessa. En ole pystynyt osoittamaan riittävän vakuuttavasti kykyäni toteuttaa tutkimusprosessiani, sen merkityksellisyyttä tai jotain muuta päätösten kannalta oleellista tekijää. En, vaikka myös ulkopuoliset ihmiset ovat hakemuksiani kommentoineet. Näin se vain on nähtävä.
Mitä tämä sitten tarkoittaa tutkimukseni kannalta? Hyvä kysymys, johon tällä hetkellä en varmuudella osaa vastata. Maanantaista alkaen ensisijainen työni on toimia jälleen varahenkilöstön sairaanhoitajana, kiertäen eri yksiköissä akuuttihoidosta vanhustenpalveluihin tarpeen mukaan. Jokainen voi kuvitella mitä tämä merkitsee tutkimukseen suunnattavien voimavarojen määrälle, etenkin kun on huomioitava myös ne lapset, jotka ovat edelleen se maailman tärkein asia. Eli ihan päätä huimaavaa etenemisvauhtia on tuskin odotettavissa kun toteutus tapahtuu iltaisin/öisin ja joskus viikonloppuisin.Tämä on seikka joka kirvelee ehkä kaikkein eniten, joudun hyvin tarkkaan punnitsemaan myös sen, onko mitään mieltä tehdä tutkimusta ”harrastepohjalta?” Kuinka motivoivaa on tehdä ”omakustannetutkimusta,” etenkin kun joka puolelta saa lukea työttömistä tohtoreista ja pohtii onko omakin tulevaisuus tyyliin ” 44-vuotias työtön tohtori?” Jos jo nyt minua pidetään ylikoulutettuna kenttätyöhön niin mitä se sitten onkaan tohtorin tittelillä, tuskin ainakaan helpompi tilanne.
Mielessäni pyörii vanha totuus, koskien markkinataloutta: ”Ei se hullu ole, joka pyytää, vaan se, joka maksaa.” Loppupeleissä tässä epäonnistumisen hetkessä kysymys onkin siitä ”paljonko olen valmis maksamaan?” Mitä tästä kirjoituksesta opimme? Emme mitään tai sitten ehkä sen, että toisinaan se jatko-opiskeijan tie on kovin raskas ja kivinen. Onneksi torstaina on ohjausryhmän tapaaminen, ehkä heillä on tarjota uusia näkökulmia tähän tilanteeseen, kokeneempia kun ovat.
Anja
Hei, en nyt sinuna kyllä nimeäisi tilannetta rahoituksen epäonnistumiseksi - pienestä viivytyksestähän tässä vain on kyse, eikö vain? Ensinnäkin: niistä neljästä voi vielä ihan hyvin tulla rahaa (koska se, että jostain ei tule, ei tarkoita, ettei muualta tulisi!), jolloin voinet muutaman kuukauden tauon jälkeen taas hypätä takaisin tutkimuksen pariin. Voihan se olla jopa ihan hyväksikin, sellainen pieni etäisyyden otto ja sitten uusin innoin jatkaminen! (Sanoo hän, joka ei tokikaan itse lainkaan haluaisi mitään taukoja pitää, myönnetään...). Toiseksi: Jos ei niistä neljästä tule, niin uusia hakemuksia menemään vain ja sitten taas tutkimaan, kun tärppää! Tämä on ihan normaalia tutkimusmaailmassa, että välillä rahaa tulee ja välillä ei - se nyt vain riippuu niin monesta seikasta.
VastaaPoistaEsimerkiksi Koneen säätiöltä rahaa haki 5861 ja apuraha myönnettiin 572 hakijalle, eli apurahan sai vaivaiset 9,7 % hakijoista. Eli edes kaikki parhaaseen kymmeneen prosenttiin kuuluvat eivät saaneet! Puhumattakaan sitten siitä, että kriteerit sille, mikä on parasta tai tärkeintä, voivat eri tahojen mielestä olla vaikka miten erilaiset. Ei nyt vaivuta kumpikaan epätoivoon, vaikkei tuota kyseistä(kään) rahaa saatukaan!
Ymmärrän kyllä, että on hirveän harmillista jättää hyvin vauhtiin lähtenyt tutkimus kesken ja säätää koko elämä ihan muunlaisen työn tahtiin. Tutkimuksen tekeminen "normaalin työn" ohella harrastuksenomaisesti voi ehkä sopia joillekin ja joihinkin tutkimustapoihin, mutta minun tutkimukseeni se ei ainakaan sopisi - uuden oivaltaminen vaatii niin paljon aivokapasiteettia ja energiaa ja aikaa ajatella, ettei mulla ainakaan sitä riittäisi työpäivän jälkeen. Mutta tsemppiä nyt omiin ratkaisuihisi ja uskotaan, että vielä jostain sitä rahaakin tulee!
Hei Johanna :)
PoistaVoi olla että mikäli kyseessä olisi jonkun toisen ihmisen tutkimus, kirjoittaisin samoin että epäonnistumiseen on vielä matkaa, mikä on sinänsä totta, viivytyksestä on kyse ja mahdollisimman pienestä. Mutta kun se kysymys on siitä omasta tutkimuksesta, niin se TUNTUU epäonnistumiselta ;)
Totta on myös se, että Kone sai mahdottoman paljon hakemuksia tuossa 9,7% on mukana myös ne jotka saivat jatkoa apurahalleen, uusien apurahojen saajia oli alle 7% hakemuksista. Mutta jotenkin se toivo/epätoivo kulminoitui ajatuksissani tähän hakemukseen, muistatkos: "rohkea avaus" jne. :)
Mutta näillä mennään, katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan :D
Anja
Meillä oli muutama viikko sitten Turun yliopiston hoitotieteen laitoksella kritiikkiseminaari. Seminaarissa me tänä vuonna väitelleet kerroimme omasta väitöskirjaprosessista opiskelijoille. Totesimme että jokaiseen väitöskirjaprosessiin kuuluu tietty määrä vastoinkäymisiä. Näissä vastoinkäymisissä pitää kehittää suunnitelma B,C,D ja joskus jopa E. Väitöskirjan tekijän tärkein ominaisuus on mielestäni sitkeys ja tietty määrä optimismia: nyt koetellaan, mutta joku keino löytyy millä pystyy jatkamaan. Uskoisin että melkein kaikki hoitotieteestä väitelleet ovat ainakin jonkun osan tehneet tutkimuksesta oman ansiotyön ohella. Se vaatii uhrauksia perheeltä ja vapaa-ajasta. Ja niin se jatkuu valmistumisen jälkeenkin: osan illoista ja viikonlopuista joutuu käyttämään tutkimuksen tekemiseen. En väitä että tilanne on hyvä tai toivottava mutta rahoitusta hoitotieteelliselle tutkimukselle on niin niukasti, että harvan on mahdollista tehdä sitä täysipäiväisesti. Minulla on peukut pystyssä sinulle: olen varma että asia ratkeaa jollakin tavalla ja pääset jatkamaan tutkimustasi. Ystävällisin terveisin: Mervi Flinkman
VastaaPoistaHei Mervi ja kiitos kommentistasi =)
VastaaPoistaOlen kanssasi samaa mieltä siitä että jokaiseen prosessiin kuuluu sekä ylä että alamäkiä. On myös selvää että vaihtoehtoisia suunnitelmia on oltava jotta pystyy joustavasti reagoimaan erilaisiin tilanteisiin. Uskon myös vahvasti siihen että ihan jokainen, joka tälle tielle lähtee on sitoutunut ja motivoitunut tutkimuksensa tekemiseen ja on kuullut siitä kuinka haasteellista rahoituksen järjestäminen on. Aloittaessani tätä blogia lupasin "ottaa lukijat mukaan matkalle", ei vain niille mukaville osuuksille vaan myös tänne "suohon". On eri asia tietää jotain teoreettisesti (rahoitus on haaste) ja kokea se ihan konkreettisesti omalla kohdallaan :)
Mielestäni on kuitenkin ihan aiheellista nostaa esiin se tosiasia, että paljon tehdään tutkimusta työn ohella. Myös se että sillä on AINA vaikutus sekä aikatauluun että tutkimuksen laatuun jollain tasolla, koska kompromisseja on tehtävä. Enkä puhu nyt siitä että joskus on tehtävä iltaisin / viikonloppuisin työtä vaan siitä että tutkimus EI ETENE jollei tee "aina" iltaisin ja viikonloppuisin työtä. Miten se vaikuttaa eri ihmisten motivaatioon ja jaksamiseen sekä itse tieteen tasoon on mielenkiintoinen seikka. Tieteen tila 2014 selvitys näytti mielestäni sen, että yleisesti ottaen tieteemme taso ei ainakaan ole noussut, melkeinpä päinvastoin. On myös mielestäni mietittävä sitä, kuinka houkuttelevaa on hoitotieteen tutkimuksen tekeminen, jos sitä saa tehdä pääsääntöisesti "omakustanteisesti työn ohella".
Toki olen sitoutunut jatkamaan, kunhan olen murinani murissut. Minulla on mielestäni myös tietty vastuu kaikkia niitä kohtaan, jotka ovat tutkimukseeni tavalla tai toisella osallistuneet. Ei olisi oikein eikä "reilua" todeta tässä kohtaa että "kiva kun osallistuitte,mutta tämä on tässä." Mutta prosessin rehellinen kuvaus edellyttää myös oman reaktion kuvaamista tässä tilanteessa, ainakin minun mielestäni :)
Kiitos peukutuksesta, kyllä tämä tästä taas iloksi muuttuu :)
Anja