3 kaunista sanaa

Kuten toissapäiväisessä kirjoituksessani mainitsin, ensimmäiseen osajulkaisuun liittyvä prosessi on ollut aikamoinen oppimiskokemus. Kaikki alkoi siitä, kun vuosi sitten syksyllä päätimme, että haastatteluaineistosta kirjoitamme julkaisun, josta tulee ensimmäinen osa väitöskirjaani.

Motivoituneena palasin kerätyn haastatteluaineison pariin, analysoin uudelleen eri näkökulmasta ja eri rajauksin. Ja kirjoitin ensimmäisen version käsikirjoituksesta, jonka lähetin suhteellisen itsevarmana… tai ollaanpa rehellisiä, hyvin itsevarmana muille kirjoittajille kommentteja varten. Saatuani heidän kommenttinsa, ylitiöpositiivisuuteni laantui ja muistin jälleen kerran että kirjoittaminen olikin prosessi, ja vieläpä sellainen jossa mennään sekä eteen että myös taaksepäin. Etenimme kuitenkin mukavasti, koska joulun alla käsikirjoitus oli valmis kielentarkastukseen ja editointiin lähetettäväksi.

Koska kielentarkastus/editointiprosessi oli erittäin nopea, jo ennen uutta vuotta luin ja tarkastin kieltämättä hyvin erinäköistä käsikirjoitusta pohtien kuinka eri tavoin natiivit kielenpuhujat voivat asiat ilmaista ja kuinka jouhevaa tekstistä tulee kun sitä vain prosessoi ja prosessoi. Pari kertaan käsikirjoitus matkasi edes takaisin kielentarkastajan ja minun välilläni, kunnes olimme kaikki tyytyväisiä lopputulokseen.

Lähetin käsikirjoitukseen julkaisuun no I tammikuun 8 päivä. Julkaisun kotisivuilla todettiin review-prosessin kestävän 4-6 viikkoa. Kaikista ystävällisistä kommenteista, joita sain kokeneemmilta kirjoittajilta, kävi ilmi että harvempi julkaisu toimii näin nopeasti. Tämähän ei tietenkään estänyt minua tarkistamasta lähettämäni käsikirjoituksen statusta päivittäin kun kuusi viikkoa oli täyttynyt. 10 viikkoa myöhemmin sain viestin editorilta, jossa mukana arvioitsijoiden palautteet ja… HYLSY! Kommentit eivät olleet edes huonot, päinvastoin aihetta pidettiin tärkeänä ja niin edelleen, mutta editori oli tehnyt päätöksensä ja sillä siisti.

Muutaman päivän murehdin ”julmaa maailmaa” ja ehkä hieman piehtaroin itsesäälissäkin. Mutta sitten tein arvioitsijoiden ehdottamia muutoksia käsikirjoitukseen ja aloin pohtia julkaisua numero II. Erinäisten pohdintojen jälkeen päädyin erääseen julkaisuun, joka oli ns. keskellä omaa aihealuetta. Formatoin käsikirjoituksen ulkoasun heidän vaatimustensa mukaiseksi, lähdeluettelon sekä tietenkin viittaustekniikan. Ja niin se lähti jälleen matkaan huhtikuun lopussa, kuukausi sen jälkeen kun olin saanut hylkäävän päätöksen edellisestä lehdestä.

Kuten ensimmäisessäkin lehdessä, myös toisen julkaisun sivustolla kuvailtiin review-prosessin
olevan nopea ja tehokas: 4-6 viikkoa. Kaksi viikkoa kului ja sain viestin editorilta, jossa pyydettiin minua lähettämään käsikirjoitus uudelleen muotovirheen johdosta, joka johtui ristiriitaisesta ohjeistuksesta. No, iloisena siitä että käsikirjoitus oli huomattu, toteutin editorin toiveen vielä samana päivänä. Ja sitten alkoi jälleen odotus. 4 viikkoa kului; ei mitään tietoa. 8 viikkoa meni ilman mitään tietoa ja oma kärsivällisyys venyi ja paukkui. Elokuun alussa, kolmisen kuukautta prosessin alkamisesta, lähetin editorille kohteliaan viestin jossa tiedustelin käsikirjoitukseni käsittelyn vaihetta ja mahdollista aikataulua, koska no… ilmoitetut aikarajat olivat ylittyneet jo reippaasti. Hän vastasi minulle samana päivänä kertoen tarkistavansa tilanteen ja antavansa päätöksensä pian. Tehtäväkseni jäi siis jälleen vain odottaa. Lähes 8 viikkoa myöhemmin tuli päätös… HYLSY! Ja palautteella että artikkeli oli hyvin kirjoitettu ja aihe erittäin tärkeä mutta otoskoko oli heille liian pieni (17 haastattelua) joten päätös oli kielteinen.

Tunnustan että tämän viestin saatuani alkoi tohtoriopiskelijan usko horjahtaa. Mietin onko käsikirjoitus kuitenkin yksinkertaisesti vain liian huono julkaistavaksi, lähestynkö aihettani kuitenkin jotenkin hassusti vai mikä ihme on vialla. Kävin tästä erinäisiä keskusteluja ohjaajieni kanssa, jotka kokeneempina jaksoivat kertoa että tämä on aivan normaalia ja että lähes kaikille käy näin. Mutta jotenkin en ollut vakuuttunut lainkaan tästä, haluavat vain lohduttaa, ajattelin.

Elettiin siis syyskuun loppua, apurahojen hakuaika parhaimmillaan ja tilanne kohdallani se, ettei yhtään julkaisua, eikä edes käsikirjoitusta review-prosessissa. EI HYVÄ! Tarkoitti käytännössä sitä, ettei ollut aikaa tällä kertaa jäädä murehtimaan maailmaan sen enempää kuin piehtaroida itsesäälissä, vaan se käsikirjoitus oli saatava eteenpäin ja ASAP! Muuten oli ihan turha ajatella jättävänsä lokakuun hakemuksia. Olin onneksi jo ennakoinut tätä ja olimme muiden kirjoittajien kanssa päättäneet yhdessä seuraavan julkaisun, jonne käsikirjoituksemme lähettäisimme. Koska julkaisu no II:n palautteessa ei ollut mitään konkreettisia parannusehdotuksia, formatoin jälleen ulkoasun julkaisun vaatimusten mukaisesti ja lähetin arvioitavaksi julkaisuun no III lokakuun 9. päivä.

Arvanette, etten nyt ihan niin jännittynyt tai innoissani enää ollut tässä vaiheessa, verrattuna siihen tammikuun alkuun, jolloin käsikirjoitus ensimmäiselle matkalleen lähti. Toiset kirjoittajat kyselivät silloin tällöin tiedänkö jotain uutta ja totesin aina että ”en, mutta emmeköhän me jo helmikuussa tiedetä enemmän.” Positiivinen yllätys olikin viime maanantaina editorilta vastaanottamani viesti, jossa välitettiin sekä arvioitsijoiden että hänen omat kommenttinsa sekä mahdollisuus revisioida käsikirjoitusta, eli parannella sitä ehdotusten mukaisesti. Viestissä todettiin että julkaisupäätös tehdään sen jälkeen kun olin lähettänyt heille revisioidun version.

Tällä hetkellä luonnollisesti aikataulut menivät uusiksi ja tästä tuli prioriteetti numero 1. Tein uudet haut, muutin ja muokkasin, lähetin muille kirjoittajille kommentoitavaksi ja arvioitavaksi. Kaikkineen muutokset olivat valmiit torstaina, jolloin myös lähetin käsikirjoituksen jälleen matkaan. Olin varautunut odottelemaan viikkoja editorin päätöstä. Mutta yllätyksekseni sain sähköpostia editorilta jo kymmenen jälkeen samana iltana. Kauhunsekaisin tuntein avasin viestin ajatellen että ”näin nopea vastaus tarkoittaa varmasti hylkäävää päätöstä”. Hetki meni ennen kuin ymmärsin tuijottavani kolmea kaunista sanaa:

”Accepted for publication”

Anja