Pientä säätöä

Tämä viikko on ollut jotenkin omanlaisensa, turhauttava ja vähän sekavakin. Mitään ihmeellistä ei ole tullut eteen, mutta sellaista pientä säätöä koko ajan. Keskittymiskyky on tämän seurauksena ollut vähän sitä sun tätä, joten ehkä on vain hyvä, ettei mitään suuria projekteja ole ollut työlistalla.

Maanantaina jatkoin apurahahakemusten laatimista ja kirjoittamista, kuten olin viime viikolla suunnitellutkin. Tahdon saada ne mahdollisimman pian eteenpäin ja pois käsistäni, jotta voin keskittyä taas tutkimukseni kannalta ”oleelliseen”, eli niiden analyysien tekemiseen. Tiistaina hermostuin ja turhauduin. Tiedän etten ole turhautumiseni kanssa yksin ja tiedän olevani edelleen onnellisessa asemassa voidessani työskennellä näin kun nyt työskentelen. Mutta silti tuntuu välillä, ettei tässä rahoituskuviossa ole mitään järkeä, ihan oikeasti. Sadat / tuhannet ihmiset kuluttavat päiviä aikaa ja kiloittain paperia laatien hakemuksia jokaiselle säätiölle erikseen. Ja kaikilla on tietenkin erilaiset kriteerit, kuten FB:ssä kirjoit”Yksi haluaa nämä liitteet, toinen samat mutta + / - 1 sivu, kolmas sanelee fonttia myöten kaiken ja neljännelle riittää kunhan jotain todistetta laittaa.”  Tosin tuohon neljänteen kategoriaan kuuluu enää ani harva rahoittaja, hakemusten määrää pyritään nähtävästi rajoittamaan asettamalla useita ehtoja jotka automaattisesti karsivat hakijoita.

Totta on myös se, että hakemusten jättöajat kasaantuvat tietyille kuukausille, jolloin tämän kaltaisen työn määrä lisääntyy ja elo- / syyskuu ovat ehkä ne työntäyteisimmät tältä osin. Totta on myös sekin, että turhautuminen on sidoksissa siihen omaan epävarmuuden sietokykyyni, joka ei ole nähtävästi vieläkään riittävän kehittynyt.  On ihmisiä jotka pärjäävät tämän seikan kanssa paremmin ja sitten on meitä, joille tämä on todellinen haaste. No, tällä hetkellä hakemukseni ovat kuitenkin hyvällä mallilla, odottelevat suosituksia ennen kuin lähtevät eteenpäin, joten voin taas rentoutua tämän suhteen. Ensi kuussa ei ole kuin yksi jätettävä hakemus ja sen jälkeen voinkin siirtää tämän aiheen syrjään aina joulukuulle, jolloin suurin osa päätöksistä tulee. 

Eräs apurahahakemuksiin liittyvä seikka kuitenkin herätti hilpeyttäkin tällä viikolla. Ohjaajani pyysi minua itseäni osallistumaan suosituksen kirjoittamiseen ja kuvaamaan omin sanoin missä vaiheessa tutkimukseni on ja mitenkä pyrkimykseni kansainvälistymiseen näkyy toiminnassani tällä hetkellä. Ensimmäinen ajatukseni oli: ”Hienoa, viimeinkin voin vaikuttaa suosituksiini!” Tarmokkaasti Wordissa uusi tyhjä tiedosto auki ja… ei mitään. Tuijotin tyhjää tiedostoa ja mietin mistä aloittaa, kirjoitin muutamia seikkoja, luin ja poistin. Kirjoitin uudelleen, koska kyllähän minä TIEDÄN missä vaiheessa oma tutkimukseni on menossa, mutta sen kuvaaminen lyhyesti ja ytimekkäästi ei ollutkaan ihan niin yksinkertaista kun luulisi. Muokkasin, kirjoitin, poistin ja hikoilin.

Jossain kohtaa oli pakko hymyillä ja tunnustaa että vaikka olen Eurooppaa kiertänyt ja muiden maiden tuulia haistellut, olen pohjimmiltani kuitenkin tyypillinen oman kulttuurimme edustaja. Ei irtoa helposti kiitossanoja, ja jos omaa työtäni kehun, niin maltillisesti, jotta ei heti koppavaksi luulla, tai peräti itseään täynnä olevaksi. Parempi se toki on pitää vähän matalampaa profiilia ja säästää se positiivinen yllätys sitten myöhemmäksi. Paitsi että se on tässä kohden juuri se väärä vaihtoehto, koska vaikutus pitää tehdä muutamalla sanalla ja lauseella. No, teksti valmistui ja lähetin sen eteenpäin ohjaajalleni, joka varmasti sitä vielä muokkaa osaltaan ennen kuin liittää tekstini osaksi suositustaan. 

Itselleni tämä pieni tehtävä antoi mahdollisuuden oppia lisää omasta luonteestani ja palautti minut  osaltaan jälleen maan pinnalle, minä sen rohkeampi ole itseäni kehumaan kuin kukaan muukaan. Samalla sain ohjausta myös suositusten kirjoittamisessa, kuka tietää missä sitä vielä tulen tarvitsemaan. Tosin minulla on tunne, ettei tämän ollut viimeinen kerta, kummallakaan osa-alueella.

Tämä viikko ei ehkä ole ollut se paras mahdollinen, myönnetään. Toisaalta myös tällaisia viikkoja tulee eteen ja niiden kanssa pitää vaan elää. Turhautumistaan voi purkaa monin eri tavoin, oma tapani on ottaa Fat Boy alle ja polkea ”mutkaista tietä näkymättömiin”. Tosin poljen myös kun olen iloinen tai muuten vaan, en pelkästään ollessani turhautunut. Tänä kesänä kilometrejä on kertynyt 1900, joten mikäli kaikki olisivat seurausta turhautuneisuudesta, pitäisi minun vakavasti harkita alan vaihtoa! =)

Anja