Toivosta ja sen inhimillisyydestä

Voisitteko kuvitella Suomeen sairaalan, jonka osastot olisivat täynnä hengityskoneissa hoidettavia potilaita, joiden tilanteen katsotaan olevan toivoton? Jossain elämän ja kuoleman välimailla olevia ihmisiä, jotka ovat saattaneet olla tässä tilassa jo vuosia jopa yli vuosikymmenen? Lastenosastoja, jotka ovat täynnä iloisia värejä, kuvia sekä soittorasioiden soittoa, mutta ilman lasten ääniä? Omaisia, jotka vuodesta toiseen viettävät tunteja tajuttomien potilaiden vuoteiden äärellä, isiä ja äitejä joiden elämä on keskittynyt potilashuoneeseen? Ihmisiä, jotka viettävät aikaansa osastoilla odottaen ihmettä, päivästä toiseen, viikosta toiseen ja vuodesta toiseen.

BBC Health:n mukaan tämä on Israelissa täysin normaalia, perustuen lakiin joka astui voimaan vuonna 2005. Laki määrittelee mm. hengityskoneen sammuttamisen toivottomissakin tilanteissa lainvastaiseksi. Samoin jokainen teko, joka jouduttaa potilaan kuolemaa on laiton, huolimatta siitä että se saattaisi lievittää hänen kärsimystään. Koska laki tekee erittäin selkeän eron hoitojen lopettamisen sekä niistä pitäytymisen välillä, kuolevan henkilön hoitolinjasta käydään keskustelu hoitavan henkilöstön sekä omaisen välillä, jossa päätetään potilaan hoidosta. Mikäli hoidot aloitetaan, niitä ei voida lopettaa, vaikka ne osoittautuisivat tuloksettomiksi, koska potilaan elämä on riippuvainen hengityskoneesta.

Lain taustalla vaikuttavat juutalaiset perinteet sekä sen elämälle antama arvo, joka on ehdoton. Elämä sen jokaisessa muodossa on pyhää ja sitä tulee suojella. Näkemys, joka yhdistää kaikkia Abrahamin uskontoja: juutalaisuutta, kristinuskoa ja islamia. Toisaalta vaikka buddhalaisuus opettaa meitä hyväksymään kuoleman, se tunnustaa elämän arvokkuuden, hindulaisuudessa elämän kunnioituksen katsotaan olevan korkeinta uskontoa. Koska taustalla vaikuttava arvo on edustettuna useissa uskonnoissa, ei Israelin lakia voi mielestäni selittää yksinomaan uskonnolla. BBC:n artikkeli esittää tämän kaltaisen näkemyksen muodostuneen osaksi Israelilaista kulttuuria. Tämän tueksi he mainitsevat keskustelut muiden kuin juutalaisten omaisten kanssa samassa sairaalassa. Jotenkin ajatus kulttuurin vaikutuksesta on loogisempi verrattuna uskontoon yksinään. 

Toimittaja kirjoittaa lääkäristä, joka kuvaa toivon olevan eräs ihmisen perimmäisistä ominaisuuksista. Tämä on varmasti totta, onnettomuuden tai vakavan sairauden edessä jokainen miestä toivoo ihmettä, pienempää tai suurempaa, myös tilanteessa jossa toivoa ei enää ole. Näin olen tehnyt itse ja nähnyt useiden ihmisten tekevän. Toivon riistäminen on julmaa, joskus jopa epäinhimillistä. Kysymys kuuluu kuitenkin onko perusteettoman toivon ylläpitäminen yhtään sen armeliaampaa? Onko inhimillisempää antaa ihmisen jähmettyä perusteettoman toivon tilaan, jossa menetyksen ja väistämättömän kuoleman käsittely viivästyy, jossa surutyö jää mahdollisesti kokonaan tekemättä?  Onko kuoleman viivyttäminen osoitus elämän kunnioittamisesta vai jostain ihan muusta? 

Anja