”Suomen on oltava vuonna 2017 maailman paras maa syntyä, elää ja kuolla.”
Syntymisen kohdalla tavoite on kenties helpoin täyttää, elämisen suhteen olen jo skeptisempi. Mutta onko Suomi maailman paras paikka kuolla 2017? Tämän suhteen olen valitettavasti erittäin epäileväinen, vaikka aiheesta tänä vuonna on keskusteltu tavanomaista enemmän, osin varmasti Yhteisvastuukeräyksen sekä saattohoitolakiin liittyvän kansalaisaloitteen ansioista.
Illalla luin Helsingin Sanomista Terhokodin antaneen lomautusvaroituksen henkilöstölleen. Ensimmäinen ajatukseni oli: ”Anteeksi mitä?” Etenkin jos miettii sitä että saattohoito Terhokodissa maksaa suurin piirtein saman verran kuin perusterveydenhuollossa, eli terveyskeskussairaaloissa. Erikoissairaanhoidossa toteutettu saattohoito on kaksi kertaa kalliimpaa kuin Terhokodissa. Eli taustalla EI yksinkertaisesti voi olla edes taloudelliset seikat, vaan kysymys näyttäisi olevan yksinkertaisesti kuntien arvomaailmasta ja tahtotilasta. Terhokodin johtaja Juha Hänninen toteaakin Hesarin artikkelissa että tyhjien potilaspaikkojen taustalla on kuntien tämänhetkinen tiukka tulkinta potilaan hoitopolusta, joka myös määrittää hoitopaikkaa.
Saattohoito on jokaisen ihmisen oikeus, kuten STM toteaa saattohoitosuosituksissaan. Samaisessa suosituksessa todetaan kuolevan ihmisen tarpeiden ja toiveiden täyttämien, sekä hänen vakaumuksensa kunnioittaminen olevan saattohoidon lähtökohtia. Saattohoidon toteuttamien vaatii myös riittävän määrän erikoiskoulutettua ammattitaitoista henkilökuntaa. Missähän sitä ammattitaitoista erikoiskoulutettua henkilökuntaa olisi enemmän saatavilla kuin saattohoitokodeissa? Terveyskeskuksen vuodeosastollako, jossa hoidetaan usein pitkäaikaissairaita, kuntoutetaan sekä odotellaan jatkohoitopaikkaa? Vaikka en luonnollisestikaan pysty sanomaan mitään perusterveydenhuollon sairaaloiden tilanteesta oman alueeni ulkopuolella, uskallan epäillä että se eroaisi huomattavasti siitä, mikä täällä vallitsee.
Minulla on viimeisen 4 kuukauden aikana ollut kyseenalainen kunnia tutustua oman alueeni perusterveydenhuoltoon (ja vähän erikoissairaanhoitoonkin) omaisen roolista käsin. Olen tutustunut kolmen eri terveyskeskussairaalan toimintaan, koska kyseistä potilasta on siirrelty perusterveydenhuollosta erikoissairaanhoitoon ja sieltä jälleen perusterveydenhuoltoon, mutta ei sinne sairaalaan mistä hän on tullut, vaan sinne missä nyt sattuu olemaan paikka vapaana.
Tämän kokemuksen myötä minulle on käynyt selväksi se, että neljään kuukauteen potilaan kipuja ei ole saatu hallintaan. Olen oppinut myös sen, että vaikka osastoa markkinoidaan kuntoutusosastona, se ei välttämättä tarkoita vielä yhtään mitään, mukavasti köllöttelee siellä sängyn pohjalla, käsipainot olivat tuoneet joita voisi nostella aikansa kuluksi. Olen myös oppinut sen, etteivät muistisairaat tai dementoituneet ole ainoa potilasryhmä, joiden vaipan vaihdon kanssa ”ei nyt niin hirveän kiire ole”, älylisesti ja muistillisesti terveen ihmisen voi myös jättää kolmeksi tunniksi ”muhimaan” ulosteisiinsa huolimatta siitä, että hän kolmasti soittaa kelloa ja pyytää apua asian johdosta. Normaalia näyttää olevan myös se, että omaiselle voi puhua potilaista melkein miten sattuu, vai miltäpä teistä tuntuisi se, että kysyessänne jatkosuunnitelmia, vastaus olisi ”No ei täältä tehostettuun palveluasumiseen pääse kuin ne sänkyyn leivottavat”.
Olen näiden kuukausien aikana keskustellut myös hyvin monen työlleen ja potilaiden hyvinvoinnille omistautuneen ja motivoituneen hoitohenkilöstöön kuuluvan ihmisen kanssa. Olen kuunnellut kuinka eräs näistä motivoituneista sairaanhoitajista kuvaili minulle kuolevan ihmisen pyytäneen häntä yövuorossa jäämään hetkeksi luokseen, ettei hänen tarvitsisi olla yksin. Hoitaja ei voinut kuolevan potilaan toivetta täyttää, koska osastolla oli 35 muuta avun tarvitsijaa ja hoitajia vain kaksi, joten potilas jäi yöllä yksin odottamaan kuolemaansa. Kyyneleet hoitajan silmissä puhuivat omaa kieltään, edelleenkään potilaiden hyvinvointi ei ole kaikille yhdentekevää.
Oma omaiseni ei ole saattohoidossa, vaikka ei enää koskaan kotiinsa palakaan. Mutta monen muun ihmisen omaiset odottavat tälläkin hetkellä kuolemaansa yllä kuvatuissa olosuhteissa. Miltä tuntuisi ajatus siitä, että sinun omaisesi makaisi yöllä yksin pimeässä odottaen ja peläten kuolemaa kun hoitopaikan resursointi ja painopiste ovat jossain aivan muualla? Minusta se on inhimillisyyden irvikuva, jos saan tämän kerran olla hyvin suorasanainen ja rehellinen.
Samalla tavoin on tässä tilanteessa kerrassaan käsittämätöntä että saattohoitokoti joutuu antamaan henkilöstölleen lomautusvaroituksen. Pääministerin puhetta lainatakseni:
”Jos yksityinen palveluntuottaja tuottaa saman palvelun paremmin ja edullisemmin kuin kunnan oma tuotanto, niin miksi kuluttaja pitäisi pakottaa julkiselle?”
Senkö takia että kunta ei suostu kirjoittamaan lähetettä tai antamaan maksusitoumusta laadukkaaseen saattohoitoon, joka siis oli jokaisen ihmisen oikeus? Suuressa osassa maata valinnan vapaus ei toteudu edes teoriassa tällä hetkellä.
Pääministerin asettamaan tavoitteeseen kuoleman osalta on vielä pitkä matka…
Anja
Kirjoituksen kuvat ovat Yhteisvastuukeräyksen kampanjasta 2014.
Sosiaali- ja terveysministeriö. 2010. Hyvä saattohoito Suomessa. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2010:6.
Kiitos, Anja, että osallistut saattohoidosta paasaamiseen. En ole lukenut pääministerin puhetta, mutta sinun kommenttisi ovat niin totta joka sana. Olen selaillut viime aikoina Antti Linkolan Saattajat-väitöstä ja surettaa, että tilanne pysyy samana Suomessa vuodesta 1982. Toivottavasti pääministeri pääsee tavoitteeseensa - sinun tavallasi, epäilen.
VastaaPoistaHei Kirsti,
Poistaälä turhaan kiitä, kuuluu ns. toimenkuvaan. Kuoleman hyvyys / pahuus on mielestäni vahvasti sidoksissa millaisena se nähdään ja koetaan, johon taas onnistunut saattohoito voi vaikuttaa erittäin voimakkaasti. Tätä kautta saattohoito liittyy omaan tutkimusaiheeseen, ainakin välillisesti ;)
Anja
Puolisona kuoli neljä vuorokautta sitten vatsasyöpään . Palliatiivisen hoidon vaihetta kesti 8 kk ja saattohoitoa n. 3 viikkoa. Kaksi viimeistä viikkoa hän oli pienen terveyskeskuksemme vuodeosastolla, tosin pystyi lähes kuolemaansa saakka viettämään päivät kotona. Jaakon sairauden aikana pahaa mieltä/huolta/ärtymystä aiheuttivat mm.
VastaaPoista- erikoissairaanhoidon/perussairaanhoidon kiistely mm. hoitotarvikkeista, kuka opastaa jenunocat letkun käytössä, saanko ottaa vielä yhteyttä syöpä poliklinikalle, vaikka lähete sinne on "suljettu"...
-perussairaanhoidossa epätietoisuus,onko hoito vastuu tk- poliklinikalla/kotisairaanhoidolla....Ostopalvelulääkäreiden vuoksi kukaan lääkäri ei ottanut kokonaisvastuuta esim. hyvästä kipu hoidosta...harmillisia , hätäisiä puhelinsoittoja eri hoitopisteisiin, josta aina ohjattiin muualle . Esitteet syöpä potilaan omaisille ja saattohoidon opas tuntuivat kokemuksiin peilaten aika hölynpölyltä. Viimeisinä päivinä siirtely askites nesteen poistoon 80 km:n päähän erikoissairaanhoitoon (jossa aluksi ehdotettiin, että saattohoitopotilaan olisi vietettävä yö käytävällä pyörätuolissa, koska hän ei voinut nesteen vuoksi olla makuulla sängyssä isossa tarkkailu huoneessa; onneksi poikani oli isän luona ja sinnikkäästi vaati rauhallista huonetta, entä jos omaista ei olisi ollut?) . Keikan aikana TK:n yhden hengen huone olikin menetetty...
Ehkä omainen on saattohoitotilanteessa kohtuuttomasti herkistynyt ja pahoittaa mielensä vääristä sanavalinoista ja jäykistä käytänteistä , paljon oli hyvää ja hienoa kohtelua. Mutta kun saattohoitoaika on niin äärimmäisen merkityksellinen aika kuolevalle ja läheisille.... Hienoa että tutkit ja kirjoitat aiheesta, ryhdyn seuraamaan blogiasi. Ja lastesi viisauksia on syytä kuunnella herkin korvin... Onnea työhösi Riitta
Hei Riitta,
PoistaKiitos paljon kommentistasi. Se pysäytti rehellisyydellään sekä objektiivisuudellaan tämänhetkisen tilanteesi huomioiden.
Olet oikeassa että saattohoidossa ollaan herkistyneitä, mutta en kutsuisi sitä kohtuuttomaksi koska siinä eletään ainutlaatuisia aikoja, jotka ovat erittäin merkityksellisiä kaikille osapuolille. On hienoa että koitte myös positiivista kohtelua ja että toit sen myös esiin.
Kommentissasi ilmenevät myös saattohoidon yleiset ongelmat, kuka kantaa vastuun, mistä palvelut ja eri tahojen epäselvät roolit. Toivotaan että niihin löytyy ratkaisuja mahdollisimman pian.
Kiitän sinua lämpimästi vielä kerran ja toivotan sinulle ja perheellesi voimia elämäntilanteessanne.
Ystävällisin terveisin,
Anja