Heräämisiä

Viime viikolla minua on herätelty enemmän tai vähemmän pehmeästi ympärilläni vallitsevaan todellisuuteen.

Ensimmäinen töytäisy tuli tarhan vanhempainillassa, jossa katselin kuopuksen (4v) piirtämää kuvaa meidän perheestä. Oli isi ja veikka ja sitten vähän syrjemmässä äiti jolla on neliön muotoinen pää ja valtavat silmät. Suu oli sentään piirretty hymyyn, joten piirroksen äiti ei ainakaan onneton tainnut olla. Neliön muotoisen pään viereen oli kirjoitettu taiteilijan kommentti ”Sinne ei saa mennä kun äiti tekee töitä”. Täytyy myöntää että kuvan katseleminen ja sen sisältämä viesti eivät saaneet minua tuntemaan itseäni ”vuoden äiti”-ehdokkaaksi.

Toinen tönäisy heräämisen suuntaan tapahtui listattuani ylös ne asiat, joiden suorittamiseen / toteuttamiseen olen lupautunut vielä tämän vuoden aikana. Opintojaksoja ja esseitä 26 op:n verran, yhden opintojakson koordinaattorin homma, pari opintojaksoa avoimen puolella, analyysit, määrällisen aineiston keruu, apurahahakemukset, käsikirjoituksen laadinta seuraavaa osajulkaisua varten jne. jne. Katseli laatimaani listaa ja ensimmäinen ajatukseni oli ”Anja, sä olet HULLU!” Etenkin kun parin kuukauden kuluttua pitäisi myös palata sinne työelämään, elleivät jätetyt apurahahakemukset tuota toivottuja tuloksia.

Seuraava ravistelu tuli perjantai-iltana viedessäni lapsia nukkumaan. Yläkerrassa sanoin pojille, että heidän pitää toimeentua hampaiden pesulle, koska muuten en ehdi lukea kuin lyhyen iltasadun, koska kahdeksalta alkaa ohjelma jonka aion katsella tämän perheen isin kanssa ihan rauhassa. Kuopus katsoi minua ihmeissään ja kysyi että: ”mitä pidätteks te bileet?” Johon totesin että kyllä, telkkuilta jätskin ja poppareiden kanssa. Ajatus häiritsi kuopusta silmin nähden, kunnes esikoinen totesi tyynesti: ”Älä usko sitä, se huijaa meitä ja tekee kuitenkin taas töitä.” Kuopus nauraa käkätti helpottuneen oloisena ja vahvisti veljelleen ”niin, ainahan se menee alakertaan ja tekee hommia.” Tähän en voinut enää sanoa mitään, hoidin iltahommat, luin iltasadun toivotin pojille hyvät yöt. Takaraivossa kummitteli koko ajan jokin epämääräinen ajatus tai tunne, joka ei suostunut ottamaan muotoa vaan häilyi siellä enemmän tai vähemmän voimakkaasti, olematta kuitenkaan järin mukava.

Yöllä heräsin kun viimein tajusin sen, mitä alitajuntani minulle oli koko illan yrittänyt viestittää. Minä en ole riittävästi läsnä. Minä, joka puhun kaikille läsnäolon merkityksestä ihmisen elämän eri vaiheissa, huomaan että minut piirretään perhekuvissa muista syrjään, eivätkä edes lapseni usko että perjantai-iltoihini voisi kuulua jotain muuta kuin työskentelyä. Koska työskentelen kotitoimistossa, olen kyllä paikalla, mutta sehän ei tunnetusti ole sama asia kuin olla läsnä. Olin siis avoimin kävellyt juuri siihen sudenkuoppaan, josta ahkerasti olen toisia varoitellut. Yön pimeydessä siinä pyörittelin silmiäni ja kiristelin hampaitani kun mietin että miten itse olen tähän ansaan tipahtanut ja miten ihmeessä sieltä kipuan taas pois.

Tuli aamu ja päätös siitä, että kotitoimisto sinne tai tänne, työaika on työaikaa ja vapaa-aika vapaa-aikaa. Aamulla voi kahvin kanssa katsoa sähköpostit ja somen, mutta koneelle ei sovi jäädä lukemaan artikkeleita tai kirjottamaan ”ihan nopeesti vaan tän yhen jutun”. Päätin että näihin tehtäviin voin palata illalla lasten mentyä nukkumaan, jos vielä riittää virtaa, ja jos ei riitä niin sitten niitä pitää siirtää. Minun maailmani tuskin kaatuu siihen että väitöskirja valmistuukin vasta vuonna 2018 sen suunnitellun 2017 sijaan, mutta se tulisi takuuvarmasti kaatumaan siihen, mikäli olisin lasteni elämässä vain sivuroolia näyttelevä vieras, joka ”vaan hengaa mukana kuulumatta oikeasti joukkoon.”

Lopullinen pudotus maan kamaralle ja tähän todellisuuteen toteutui tajutessani, ettei työn siirtäminen sivuun viikonlopuksi ollutkaan ihan niin yksinkertaista kuin olin etukäteen ajatellut. Ajatukset karkailivat ”tuon tuosta” työasioihin, mieleen putkahteli sitä sun tätä mitä pitää vielä hoitaa ja huomioida. Huomasin jopa potevani ”huonoa omaatuntoa” siitä, että touhusin lasten kanssa ulkona, enkä tehnyt analyysiä tai kirjoittanut esseetä koneella. Jos päässäni oli ollut tätä ennen vielä yksikin ajatus siitä, että en nyt kuitenkaan ihan siellä kuopan pohjalla ole, niin se karisi tämän huomion myötä. Kuopan pohjalla ollaan, PISTE. Prioriteetit vinksahtaneet viimeisen vuoden aikana huomaamatta ja nyt on korjausliikkeen aika, ennen kuin liityn niiden tohtoriopiskelijoiden / tohtoreiden joukkoon, jotka blogeissaan kirjoittavat menettäneensä perheensä, ihmissuhteensa, yöunensa ja sitä kautta elämänsä ja mielenterveytensä väitöskirjaprosessin aikana. Koska vaikka paljon en tiedäkään, niin sen tiedän, ettei mikään lippis maailmassa ole tuon arvoinen.

Eilen illalla luin Helsingin sanomista Reetta Rädyn kolumnin ”Äiti ei voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa”, jossa hän kehottaa ottamaan aikaa itselleen ja miettimään mitä tavoittelee. Olen jollain ihmeellä onnistunut saaman itselleni miehen, josta moni nainen haaveilee; sen lisäksi että hän on älykäs ja menestyvä, hän osallistuu niin kotihommiin kuin lasten kasvatukseenkin mahdollistaen minulle hyvinkin ”vapaat kädet” tutkimusprojektiini liittyen. Tavoitteeni siis tuskin tulee olemaan se pullantuoksuinen äitihahmo, joka taikasauvaa heilauttamalla poistaa kaikki huolet ja murheet, mutta aito läsnäolo… sen me olemme kaikki ansainneet, jos ei muuten niin ainakin viikonloppuisin.

Onneksi en ole ainoa, jolta toisinaan ”mopo lähtee lapasesta” …



Anja