Matka menneisyyteen

Kuvan lähde

Hoitotieteen laitoksella järjestetään huomenna urapäivä, jossa minun tehtäväni on kuvata omaa urapolkuani ja tulevaisuuden haaveitani 30 minuutin mittaisessa puheenvuorossa. Esitelmän valmistelu jäi tähän päivään, koska viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet kieltämättä hiukan kaoottisia. Olin pohtinut mikä opiskelijoita voisi kiinnostaa ja ajattelin esityksen valmistelun vievän n. puolet tämän päivän työajastani. Todellisuudessa tämän esityksen valmistelu veikin minut aikamatkalle omaan menneisyyteeni.

1990-luvun alussa aloitin opinnot sairaanhoitajaksi silloisessa Pirkanmaan terveydenhuolto-oppilaitoksessa, joka siihen maailman aikaan oli entisen yleisen sairaalan tiloissa, Kalevankankaan hautausmaan kupeessa. Löysin netistä kuvia itse rakennuksesta ja sen sisätiloista, niitä katsellessa saatoin muistaa jopa sen tuoksun minkä kohtasi kun astui sisään suurista ovista.

Burgsteinfurtin juna-asema

Seuraava etappi oli Burgsteinfurt, pieni kyläpahanen Saksassa ”keskellä ei mitään.” Kylässä oli kaunis linna ja teknillinen korkeakoulu (opiskelija-asuntoloineen) mutta paljon muuta siellä ei juuri sitten ollutkaan, ainakaan parikymppisen mielestä. Jos ei laskettu rautatieasemaa, jolta pääsi halvoilla viikonloppulipuilla Kölniin ja muihin suuriin kaupunkeihin. Se, että matka taittui paikallisjunilla, jotka pysähtyivät jokaisella maitolaiturilla, oli vain hyväksyttävä halpoihin hintoihin liittyvänä ”sivuvaikutuksena.”

Jossain vaiheessa piti päättää palaako kiltisti kotiin ja suorittaa aloitetut opinnot loppuun vai jatkaako seikkailuaan vielä vähän pidempään vieraalla maalla. Ajattelin että haen paikalliseen sairaanhoitajakouluun, eihän tuo ota jos ei annakaan. Ja sitten sitä olinkin jo tilanteessa, jossa vaihtoehtoina oli suorittaa tutkinto Tampereella tai Kölnissä… eipä tuota tarvinnut kauaa miettiä. Maallinen omaisuuskin oli nopeasti pakattu ja kuljetettu uuteen opiskelija-asuntolaan historiallisen hautausmaan viereen, kuinkas muutenkaan.

Geusenfriedhof

Syksyn tullen huomasin olevani oppilas Evangelisches Krankenhaus Kölnin sairaanhoitajakoulussa ja luokan rariteetti, kuinkas muutenkaan. Opin nopeasti että jos meillä Suomessa ei siihen maailman aikaan oltu ihan aina perillä muiden maiden tavoista, ei sitä oltu Saksassakaan. Schwester Imgard osoitti tämän halutessaan keskustella turvallisuutta lisäävistä tekijöistä pimeänä aikana. Minä innokkaana selittämään että heijastimien käyttö on jalankulkijoille suositeltavaa, kuinkas muutenkaan, koska ”pimeä on pimeää niin Suomessa kuin Saksassakin” johon Schwester Imgard kiiruhti selittämään että heillä Saksassa oli katuvaloja jalankulkijoiden suojana toisin kuin nähtävästi Suomessa. Tämän jälkeen vältin Schwester Imgardia parhaan mahdollisuuteni mukaan, koska meillä ei juuri ollut yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Tosin hän jäi eläkkeelle paljon ennen kuin minä valmistuin, joten tämä kertonee kaiken tarvittavan.

Valmistumisen jälkeen aloitin työt Kölnin yliopistollisessa sairaalassa, ”Haus 16”:lla. Potilaat sairastivat infektiotauteja tai verisyöpiä, lisäksi heistä pääosa oli HIV-positiivisia. Täällä hoidimme potilaamme tarvittaessa kuolemaan saakka. Näin jälkeenpäinkin ajatellen se oli osasto, jossa pystyin hoitamaan potilaita kaikista kokonaisvaltaisimmin, minkä koin erittäin arvokkaana. Niin raskasta kuin se olikin, muistelen näitä vuosia erityisellä lämmöllä ja tietyllä ylpeydellä. On todennäköisesti turha mainita, kuinka tiivis työyhteisömme oli, niin osastolla kuin vapaa-ajallakin. Seuraava yksikköni, kardiologinen teho-osasto olikin sitten tämän esimerkin toisesta ääripäästä, vaihtuvuus suurta ja yhteishenki jäi tehokkuuden alle. Täällä ketään ei saanut päästää lähelle, jotta vaadittu tehokkuus ei kärsisi. Jälkeenpäin kuulin että tämä asenne vaihtui osastonhoitajan myötä parempaan suuntaan.

Monta muutakin mietettä matkan varrella kävi mielessä tämän päivän aikana. Asioita, joita en ollut muistellut pitkiin aikoihin, enkä todennäköisesti tule taas aikoihin muistelemaankaan. Silti olen iloinen että huominen esitys antoi minulle tilaisuuden muistella sitä omaa kuljettua polkua. Mikäli polku olisi toinen, en olisi tässä missä nyt olen enkä tällaisena kuin tänään olen. Kukas viisas se sanoikaan että ”jos et tunne menneisyyttä, et voi ymmärtää tulevaisuutta?”

Anja