Kelloni muuttuva ääni

H. Simberg, Leikkitoverit, 1897

Sunnuntaina esitetyssä Aamusydämellä-ohjelmassa kaksi tytärtä kertovat kokemuksiaan liittyen oman äidin kuolemaan ja ennen kaikkea sitä edeltävään aikaan. He puhuvat hoidosta ja hoitotahdon toteutumisesta tai sen toteutumatta jäämisestä. 38 minuuttiin mahtuu erittäin paljon asiaa, niin hyviä kuin huonojakin esimerkkejä toteutuneista kohtaamisista. Kuten arvata voitte, toisen tyttären kokemukset kuulostivat aika hurjilta, kun taas toisen tyttären äiti sai osakseen parempaa hoitoa pidemmän aikaa ennen kuolemaansa. En tässä paljasta sen enempää ohjelman sisällöstä, koska se on katsottavissa YLE Areenan kautta 22.2.2016 saakka.

Samaisena sunnuntaina luin sattumalta myös Iltalehdestä artikkelin, jossa sairaanhoitaja ilmaisee huolensa yhä huonokuntoisempien vanhusten kotihoidosta ja sen inhimillisyydestä. Artikkelissa sairaanhoitaja kuvaa tavallisena tilannetta jossa ”kuolemaisillaan olevan vanhuksen luona käy kotihoitaja kolme kertaa päivässä.” Tätä taustaa vastaan on helppo ymmärtää hoitohenkilöstön hätä ja avuttomuuden tunne, jonka itse luin artikkelin rivien välistä. Pari päivää aiemmin julkaistu Minna Saksin kirjoitus Helsingin Sanomien mielipideosastolla puhuu yhtä karua kieltään: Hoitajalle saattohoitopotilaan yksin jättäminen kuolemaan on raskasta, puhumattakaan siitä, että se on, kirjoittajan sanoja lainatakseni, heitteillejättö. Minna kysyykin aiheellisesti onko tällainen arvokas kuolema?

En tahdo vähätellä sen enempää kotihoitoon kuin saattohoitoon liittyviä ongelmia tässä maassa millään muotoa. Ongelmia on ja ne ovat todella suuria. Terveyden tasa-arvo on tässä suhteessa vielä valovuosien päässä ja jos maalataan mustavalkoinen kuva, niin valkoista on neljää saattohoitokotiamme kuvaavalla alueella, mutta heti niiden ulkopuolella kuolevaa odottaa sysimusta kohtalo. Ainakin mikäli mediaa on uskominen.

H. Simberg, Kuoleman puutarha, 1896

Samaan aikaan törmään yhä useammin artikkeleihin ja kannanottoihin jossa kehotetaan tulemaan sinuiksi sen oman kuolevaisuutensa kanssa, ihmetellään sitä miksi kuolema on niin pelottava ja miten se saataisiin jälleen osaksi ihmisten elämää, sen luonnolliseksi päätepisteeksi. Olenpa itsekin useamman sanasen tästä aiheesta kirjoittanut ja vielä enemmän puhunut. Olen avautunut aiheesta kaikille, jotka ovat halunneet siitä kuulla ja varmasti myös muutamalle, joka ei ole kehdannut sanoa ettei ole aiheesta kiinnostunut millään muotoa. Olen ollut iloinen siitä että aihe on nostettu esiin, kannattanut jokaista eteeni tullutta artikkelia ja jakanut useimmat niistä sosiaalisen median eri kanavilla. Vaan. Nyt on ääni minun kellossani muuttumassa. Ei sen suhteen pitäisikö kuolemasta tai kuolevan ihmisen kohtaamisesta ja hoidosta keskustella, vaan sen suhteen MITEN se tehdään. Edelleen pitää nostaa esiin ongelmia ja kehittämistarpeita. Mutta jos nyt rehellisiä ollaan, niin tämän hetkinen uutisointi ei todellakaan poista kuolemaan kohdistuvia pelkoja, päinvastoin. Tiedän toki että edellisen kaltaiset artikkelit ja kirjoitukset herättävät huomiota ja tuovat lehdelle lukijoita, joita tarvitaan.

Mietitäänpä hetki sitä kuvaa, minkä ne artikkelit ja jutut kuolemasta ja siitä kuolemisen prosessista luovat. Kuolevana olet haavoittuvassa tilassa. Sinut jätetään heitteille kotiin, jossa hoitaja käy kolme kertaa päivässä katsomassa oletko hengissä ja onko sinulla kipua. Jos on kipua, saat pikaisesti lääkettä, koska hoitajalla minuuttiaikataulu. Jos kipua/hätä tulee käyntien välissä voit tehdä turvahälytyksen, sikäli mikäli vielä pystyt siihen. Illalla sinulle toivotetaan hyvää yötä ja aamulla katsotaan oletko vainaja vai vielä hengissä. No, kuolemantutkija sinne tai tänne, mutta tuo on skenaario joka kyllä nostaa kylmän hien pintaan itsellänikin.

Talonpoika ja kuolema taivaan portilla,
H. Simberg, 1897

Tämä on varmasti kolikon toinen puoli. Mutta haluaisin myös lukea siitä toisesta puolesta, siitä minkä vuoksi niin monet työtään tekevät, ja hyvin tekevätkin. Niistä onnistuneista saatoista, hyvistä kuolemista, joista on jäänyt positiivinen tunne niin omaisille kuin hoitohenkilöstöllekin. Niitä on ja niistä saadut kokemukset kantavat. Ne antavat rohkeutta kuoleman kohtaamiseen, sen pohtimiseen ja hyväksymiseen. Niistä voisimme ottaa mallia, keskustella ja miettiä miksi juuri tämä oli ”hyvä kuolema?” Kääntää se fokus siitä mikä on väärin, siihen miten asiat olisivat, jotta ne olisivat paremmin. Ja jos kokemukset olisivat vielä saattohoitokotien ulkopuolelta, ”periferian terkkarin vuodeosastolta” niin se, se vasta jotain olisikin! Kaikkihan me tiedämme että Terhokodissa, kuten muissakin saattohoitokodeissa, se hoidon laatu on aivan eri luokkaa verrattuna perusterveydenhuollon / erikoissairaanhoidon sairaaloihin, mutta on niitä onnistumisia myös muualla. Kuka olisi se toimittaja ja mikä se lehti joka tällaiseen ryhtyy? Kenellä on taitoa ja rohkeutta tarkastella asiaa eri näkökulmasta, luoda toivoa eikä ruokkia pelkoa ja olla siinä samalla mielenkiintoinen, ”lukemisen ja jakamisen arvoinen?”

Anja