Kuin kissa pistoksissa

Blogiani seuranneet ovat todennäköisesti huomanneet, että tohtoriopintojen aikana ihminen oppii monenlaisia asioita ympäröivästä maailmasta kuin myös itsestäänkin. Olen yhdessä, jos toisessakin kirjoituksessa todennut kärsivällisyyden sekä odottamisen taidon olevan omia kehittämisen kohteitani. Jälleen olen tilanteessa jossa olisi tosi siistiä voida väittää kehittyneensä matkan varrella, mutta rehellisyyden nimissä on todettava, että todellisuudessa olen kuin kissa pistoksissa, ollut jo useamman päivän.

Kertauksena todettakoon, että väitöskirjani on tällä hetkellä esitarkastajilla, joilla on tiedekunnan ohjeiden mukaan maksimissaan kaksi kuukautta aikaa antaa lausuntonsa. ”Kuka sitä laskee”, mutta tämä annettu ajanjakso on kutakuinkin puolessa välissä. Vajaa viikko sitten kuulin toisen lausunnoista olevan postissa matkalla tiedekuntaan. Lienee selvää, että tämän jälkeen ei tohtoriopiskelija ole oikein tiennyt miten päin sitä olisi.

Odottamisen ”tuskaa” ei lievennä tietämättömyys siitä, koska saan itse lausunnon nähtäväkseni. On mahdollista, että saan siitä kopion sen saavuttua tiedekuntaan. Toisaalta on myös mahdollista, että saan molemmat lausunnot samanaikaisesti, mikä saattaa tarkoittaa vielä viikkojen odottelua. Ja nythän täytyy sitten muistaa se, ettei tohtoriopiskelija missään tapauksessa kysele lausuntojen perään tai ylipäätään. Hän ymmärtää prosessin vaativan aikansa ja kärsivällisesti odottaa lausuntojen saapumista. Odotellessaan tohtoriopiskelija voi keskittyä muihin tehtäviin ja kirjoittaa vaikka uutta artikkelia.

Ihan kuin se olisi minulle mahdollista… yritän toki keskittyä muihin asioihin. Olen kirjoittanut uutta artikkelia ja yksi posterikin pitäisi valmistella tämän viikon kuluessa. Perinteinen to do -lista on tietenkin tehty myös tälle kuukaudelle ja tuossa se on edessäni. Kun vaan osaisi ottaa itseään niskasta kiinni ja siirtää aatokset siitä matkaavasta lausunnosta tähän hetkeen. Toisinaan se onnistuukin, kunnes työsähköposti kilahtaa ja automaattisesti siirryn tarkastamaan saapuneet kansion ajatuksella ”josko nyt…”

En myöskään osaa ihan tarkalleen eritellä sitä, onko tämä odottaminen iloista vai kauhuntäytteistä, molempia kun on mukana tunnelmassa. Ilo tulee siitä, että saan täysin ulkopuolisen, kokeneen akateemikon näkemyksen työstä joka on pitkälti määrittänyt päivieni kulkua viimeisten lähes kolmen vuoden ajan. Luonnollisesti se kauhuntäytteinen odotus sisältää huolen siitä, ettei työni kenties olisikaan riittävä. Perfektionisti on perfektionisti, vaikka sen pukisi millaisiin vaatteisiin.

En usko, että mainitsemani pelko on kovinkaan perusteltua, työtäni ovat ohjanneet hyvin ammattitaitoiset ohjaajat, jotka eivät olisi päästäneet sitä esitarkastukseen, jos siinä olisi ollut jotain ”pahasti vialla.” Koen myös tuntevani aihealueeni ja uskon että yhteenvedosta välittyy se, että olen tehnyt tutkimuksen omatoimisesti ja itsenäisesti. Eli näiden suhteen en ole huolissani. Tuotettu tieto tulee olemaan uutta, joten senkään suhteen en ole huolissani. Mutta kaipa se pieni epävarmuus kuuluu kupletin juoneen, osoittaahan se osaltaan, ettei tämä prosessi ole tekijälleen ollut yhdentekevä. Tuotoksesta nyt puhumattakaan.

Tänne siis jään odottelemaan, kärvistelemään ja sähköpostin kilahduksia kuuntelemaan. Ulkona on kesä, jos ei lämpimimmillään niin kuitenkin kauniina. Nautitaan siitä siinä määrin, kun se on mahdollista ja uskotaan että kaikki loppuu aikanaan, niin myös tämä odottamiseni.

Anja