Eutanasia 24-vuotiaalle henkisen kärsimyksen perusteella

Pari päivää sitten näin eräällä ulkomaalaisella sivustolla jutun, jonka myös Stara julkaisi tänään omalla sivullaan. Juttu kertoo 24-vuotiaasta, Belgialaisesta ”Laurasta” (nimi on muutettu). Hän oli esittänyt eutanasiapyynnön ja saanut siihen myöntävän päätöksen. Sinänsähän tämä ei itsessään ole vielä uutinen koska eutanasia on Belgiassa laillista ja vuonna 2013 se toteutettiin 1816 kertaa. Lauran tapaus poikkeaa tavanomaisesta siinä, että hän on fyysisesti täysin terve nuori nainen. Eli myönteisen eutanasiapäätöksen perusteena on ollut henkinen kärsimys.

Laura toteaa artikkelissa ”ettei elämä ole häntä varten” ja kuvaa lapsuudesta asti seurannutta toivettaan kuolla. Hän kertoo edelleen syntyneensä suunnittelemattoman raskauden seurauksena perheeseen jossa isällä oli päihdeongelma. Ongelmallisen varhaislapsuuden jälkeen Laura muutti isovanhempiensa luokse. Viimeiset vuodet hän on ollut psykiatrisessa laitoksessa, mikä osoittaa että hänen psyykkinen sairautensa on ollut pitkäaikainen sekä vakava. Tätä osoittavat myös epäonnistuneet itsemurhayritykset, joita Lauralla on takanaan.

Haastattelussa Laura toteaa että hänen kärsimyksensä todennäköisesti johtuu osittain lapsuudesta, mutta samanaikaisesti hän on varma siitä, että haluaisi kuolla vaikka olisi viettänyt lapsuutensa vakaissakin olosuhteissa. Kuolemaa hän ei kuvaa kohdallaan valinnaksi, päinvastoin Laura toteaa että jos voisi valita, hän eläisi siedettävää elämää, joka ei ole kaikista hänen yrityksistään huolimatta ollut mahdollista. Nyt lääkäreiden myöntämä lupa eutanasiaan mahdollistaa Lauralle tämän kuoleman toiveen toteuttamisen.

Voin kuvitella että tämän kaltaiset tapaukset jakavat voimakkaasti mielipiteitä, koska kärsimys ei ole fyysistä, eikä perussairaus sinänsä johda kuolemaan. Kansainvälisissä tutkimusten tuloksissa on nähtävissä asenteiden ero fyysisen ja psyykkisen kärsimyksen kohdalla. Asenteet eutanasiaa kohtaan ovat olleet myönteisempiä tilanteissa, joissa henkilön kärsimys on fyysistä ja hänen sairautensa tulee johtamaan kuolemaan. Lauran (ja monen muun henkisesti sairastuneen) tapauksessa odotettavissa olevia elinvuosia olisi jäljellä vielä useita kymmeniä. Tilanteen tekee haastavaksi lisäksi se, että sairaus ei välttämättä ole parantumaton, joskin haastattelun perusteella paranemisen todennäköisyys tuntuisi olevan lähes olematon. Silti tiedän että osa ihmisistä sanoisi että tässäkin tilanteessa on vielä toivoa.

Mutta sitten on se toinen puoli, se mihin tämä päätös perustuu, eli se pyynnön esittäjän kokema kärsimys. Olen vakuuttunut siitä että artikkelin Laura varmasti on kärsinyt jo pitkään, eikä edes ihan vähän. En ole psykiatrisen hoitotyön asiantuntija, enkä voi osoittaa edes työkokemusta psykiatriselta puolelta. Siitä huolimatta tiedän, ettei henkinen kärsimys ole yhtään sen lievempää tai vähempiarvoista kuin fyysinenkään. Ehkä jopa päinvastoin. Sen lisäksi että henkinen kärsimys leimaa kantajansa, sen hoitaminen on äärimmäisen haastavaa, koska kukaan ei tarkalleen tunne sen syntymekanismia. eikä siihen ole ”täsmähoitoa.”

Artikkelin mukaan Lauran elämästä johtuva kärsimys on kestänyt jo vuosia. Vuosia kestävä fyysinen kipu tarkoittaisi ihmisen olevan krooninen kipupotilas, jota todennäköisesti hoidettaisiin jo kipupoliklinikalla. Jos vuosien hoidot olisivat tuloksettomia, sanoisiko joku tässä tapauksessa, ettei kyseinen ihminen kärsi? Jos lukisimme tällaisen ihmisen esittämästä eutanasiapyynnöstä, olisiko asenteemme sitä kohtaan erilainen?

Usein luen kommentteja, joissa sanotaan että ihmisen elämän laatu on ratkaiseva tekijä eutanasian osalta. Seuraavalla rivillä saatetaan kuitenkin todeta, ettei tämä tai tuo syy kuitenkaan ole riittävä peruste eutanasian myöntämiselle, kuten kävi esimerkiksi ”tinnitus-tapauksen” kohdalla reilu vuosi sitten. Mutta kuka se on joka ihmisen elämän laadun tai hänen kokemansa kärsimyksen mittaa, jos ei se ihminen itse? Me olemme erilaisia, mutta jos yhdelle ollaan valmiita myöntämään lupa eutanasiaan kärsimyksen takia, eikö se sama oikeus tulisi myöntää myös toisille kärsiville heidän niin halutessaan? Ehkä nämä tällaiset uutiset haastavatkin meitä tarkastelemaan niitä omia asenteitamme aina uudelleen ja uudelleen?

Anja

3 kommenttia: Leave Your Comments

  1. Mitään lääketieteellistä kompetenssia omaamattomana en suinkaan väitä, etteikö henkinen kärsimys voisi estää "siedettävää elämää". Silti asennoidun niin julmasti, että tuomitsisin armotta sen, joka olisi myöntänyt minulle eutanasian ollessani 13-vuotias. Olin aivan joka suhteessa täydellisesti epäonnistunut ihmisyksilö, ruma, kömpelö ja mitään osaamaton. Perheenjäseneni ja sukulaiseni inhosivat minua, ja heitä hävetti olla sukuani. Ahdistavassa kyläyhteisössä ei ollut paljon nuoria, mutta silti sen verran, ettei kenenkään ikätoverin tarvinnut ruveta minun kaverikseni. Ne, jotka huomasivat olemassaoloni, saattoivat vaivautua pilkkaamaan milloin mistäkin, mutta varsinkin luokkatoverit yleensä vain mulkaisivat halveksivasti, jos sanoin ohi kulkiessani ”hei”.

    Näköala kaukaiseen tulevaisuuteen, jossa voisin elää olematta tiellä, viemättä ei rutiköyhässä, mutta taloudellisesti kitkuttelevassa, perheessämme konkreettisesti ruokaa muiden suusta ja vaatteita heidän päältään pelkällä olemassaolollani, näytti kerrassaan mahdottomalta matkalta kuljettavaksi. Koulussa elin kuin eristettynä omaan kuplaani, josta ei ollut yhteyttä ulkopuolelle. Opettajat opettivat ja antoivat kokeista numeroita, mutta ei heillä ollut 1960-luvulla mitään ihmisen roolia.

    Saamattomuuttani en kuitenkaan edes yrittänyt itsemurhaa. Ainoa varmalta vaikuttava tapa ei houkutellut, kun mietin, miltä veturinkuljettajasta tuntuisi – ja viattomista, minua tuntemattomista matkustajista, jotka eivät tietäisi, että se joka kuoli oli haittaeläin, kenellekään lajitoverille kelpaamaton. Sitten, jo 14 vuotta täytettyäni, sain itsepäisyyden puuskan ja ajattelin, että olen niin mitätön pikku elävä maailmankaikkeudessa, että historian jatkumossa on yhdentekevää, aiheutanko lähelläni eläville toisille samanmoisille otuksille – tietenkin minusta poiketen fiksuille ja filmaattisille – niitä lisäharmeja muutenkin vaivalloiseen elämänmenoon, joita aiheutin.

    Annoin ikään kuin itselleni luvan lopettaa vastuunkannon siitä, että teen muille pahaa olemalla. Tein päätöksen, että minähän, himskatti vieköön, haluan nähdä mitä kamaluuksia elämä vielä eteeni tuo. Sehän on ainoani! Aloin katsella noloa elämässä eteenpäin paarustamistani surkuhupaisana farssina, merkityksettömänä episodina muuten kiinnostavan planeetan biosfäärissä.

    Sittemmin jälkikäteen itsediagnosoitu masennukseni paheni vielä vakavammaksi ja olin vuosia apaattinen ja lähes toimintakyvytön. Pidin tuosta päätöksestäni kiinni kynsin hampain, vaikka ajatus kuolemasta tuntui mahtavan helpottavalta. Mutta sehän olisi aina mahdollinen…

    Onnistuin 18-vuotiaana saamaan työpaikan, muuttamaan pois kotoa ja löytämään muitakin surkimuksia. Siitä se alkoi, elämä.

    Miksi kymmenen vuotta vanhempi olisi epätodennäköisempi ”selviytyjä” henkisestä elämänhaluttomuudesta? Minun tappamiseni lapsena olisi ollut murha. Jos 18 täytettyäni olisin vaipunut uuteen syvään masennukseen, en näe sitä sen pätevämpänä syynä eutanasiaan. Ihmisenä oleminen on mitä on. Jos elämisessä ei tunne olevan mitään mieltä, eikö voi kuitenkin maistella, haistella, kuunnella ja katsella kaikkea kivaa? Tai tehdä jotain, mistä on iloa muille? Tunneli voi kiinnostaa, vaikkei sen päässä näykään valoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Marjatta,

      Kiitos että kuvasit oman näkemyksesi tästä aiheesta. Arvostan selkeää kuvaustasi omista tunteistasi nuoruudessasi, on hyvin rohkeaa olla avoin aiheesta, josta useimmat mielellään vaikenevat, varsinkin tällaisessa ympäristössä.
      "Tunneli voi kiinnostaa, vaikkei sen päässä näykään valoa" - tämä on näkemys, joka harvemmin nostetaan esiin eri tilanteissa, vaikka et varmasti ole ainoa, joka näin ajattelee.
      Mielestäni kirjoituksesi tuo esiin myös sen, miksi henkinen kärsimys on erityisessä asemassa eutanasiakeskustelussa, elämäntilanteet voivat muuttua, vaikkei siihen aina jaksaisikaan uskoa.

      Terveisin,
      Anja

      Poista
  2. Eutanasia on hyvä sallia. Sen kylkiäinen on rekisteri josta ilmenee, miksi ihminen haluaa kuolla. Hirveä määrä ihmisiä tekee itsemurhan eikä kaikilta jää tietoa siitä, mikä siihen ajoi. Harvoin kärsimys on itseaiheutettu. On sitten kyseessä tila kuin tila. Ne jotka vaikuttavat taustalla, eivät halua osaansa julki.

    VastaaPoista