Aiemmin on jo tiedetty toivon olevan hyvin tärkeä osa ihmisten kokemaa elämänlaatua. Samoin tiedetään se että toivo kuuluu erottamattomasti hyvinvoinnin sekä terveyden kokemuksiin. Mutta koska saattohoitoon kohdistuvaa tutkimusta ei juuri ole, voi osaa yllättää se, kuinka tärkeä toivon kokemus on myös saattohoitopotilaille, huolimatta siitä että kuolema lähestyy vääjäämättä. Artikkeli nostaakin esiin sen että toivon avulla potilaat jaksavat elää ja myös nauttia elämästään myös kuoleman läheisyydessä, jolloin se mahdollistaa osaltaan potilaan mahdollisimman normaalin elämän sekä hyvinvoinnin myös elämänkaaren lopussa.
Potilaat nostivat esiin toiveita kuulluksi tulemisesta sekä kohtelusta arvokkaana ihmisenä. Mielestäni heidän tilanteensa huomioiden luonnollisilta tuntuivat myös toiveet rauhallisesta sekä kivuttomasta kuolemasta. Samoin kuin se, että osa toivoi kuoleman jo tulevan. Hoitajien kuvauksissa potilaan sedaatioon sekä eutanasiaan kohdistamat toiveet liitettiin usein kipuun sekä hallitsemattomiin oireisiin kohdistuviin pelkoihin. Hoitajat kuvasivat myös potilaiden esittävän hautajaisjärjestelyihin liittyviä toiveita, joiden avulla he pyrkivät keventämään jälkeen jäävien taakkaa.
Saattohoitopotilaiden toiveissa elämästä nauttiminen oli artikkelissa keskeistä. Kivuttomuus, lepo sekä hyvä olo nousivat tuloksissa esiin. Potilaat toivoivat voivansa olla mahdollisimman pitkään kotona, tai pääsevänsä vielä käymään kotonaan ennen kuolemaansa. Saunan merkitys suomalaisessa kulttuurissa nousi esiin ehkä hieman yllättäenkin tämän tutkimuksen aineistossa. Potilaat sekä hoitajat kuvasivat saunomista tärkeänä osana elämästä nauttimista, joka pyrittiin mahdollistamaan niin pitkään kuin suinkin mahdollista.
Toivo elämän lopussa koostuu hyvin monista pienistä paloista, joista osa saattaa olla hyvinkin ristiriitaisia. Omasta koulutuksesta on jäänyt mieleen erään opettajan toteamus siitä, ettei potilaalta saa viedä toivoa edes hänen viimeisellä hetkellään. Myös tässä tutkimuksessa hoitajat kertoivat potilaiden saavan mielihyvää jo pelkästään jonkin toiveen ajattelemisesta, riippumatta siitä, kuinka realistinen se oli, eikä tätä hyvää oloa haluttu heiltä riistää. Potilaat taas kuvasivat itse luopuvansa tietoisesti osasta toiveistaan, koska pelkäsivät muiden leimaavan ne epärealistisiksi. He luopuivat myös toiveista, joita itse pitivät mahdottomina vallitsevissa olosuhteissa. Suomalaiseen tapaan ei haluta kasvattaa toivoa, jolla ei ole tulevaisuutta. Toivoa vailla olevia potilaita hoitajat kuvasivat kohtaavansa hyvin harvoin, mikä on tietenkin lukijan näkökulmasta positiivista. Hoitajat kertoivat, että myös näihin ihmisiin on mahdollista luoda kontakti, jonka avulla toivon lähteiden ja sen olemassaolon tunnistaminen onnistuu. Toivottomuutta kuvattiinkin lähinnä toivon menettämisen kautta, potilaan omana sisäisinen prosessina. Olen monesti todennut että ihmiset joilla on vahva usko, saavat siitä oman kokemukseni mukaan toivoa sekä tietynlaista levollisuutta. Tämän johdosta en ollut yllättynyt lukiessani kuolevan omaan uskoon kohdistuvien epäilysten sekä sen oman uskon pettämisen aiheuttavan potilaissa toivottomuuden tunnetta.
Potilaan toivoa vahvistavat sekä muistelut, elämän normaaliuden tukeminen, läheisyys sekä huumori. Vastaavasti elämättömän elämän sureminen ja kuoleman konkretisoituminen toisten kautta sekä sen väistämättömyyden ymmärtäminen heikensivät potilaiden toivoa. Katkeruutta aiheuttaa usein toteamus siitä, että eletty elämä ei olekaan mennyt niin kuin itse oli suunnitellut. Läheiset saattavat heikentää potilaan toivoa omilla sanomisillaan tai pettämällä annettuja lupauksia, samoin kuin sivuuttamalla kuolevan toiveet.
Nostin tässä kirjoituksessa esiin mielestäni tärkeitä seikkoja. Mikäli saatte Hoitotiede-lehden 2/15 käsiinne, niin suosittelen artikkelin lukemista kokonaisuudessaan.
Anja
Lähde:
Hävölä H, Rantanen A & Kylmä J. Saattohoidossa olevan potilaan toivo sekä sitä vahvistavat ja heikentävät tekijät potilaan ja hoitajan kuvaamina. Hoitotiede 2015; 27:2, 132-147.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti