Saattohoitopäätös ja kuolemasta puhuminen

Sairaanhoitajapäivillä tapasin PALETTI-projektin koordinoivan sairaanhoitajan sekä projektipäällikön, joiden kanssa ehdin vaihtaa pari sanaa itse projektista ja sen loppuseminaarista, jonne en itse sitten loppujen lopuksi päässytkään, vaikka kiinnostusta olisi ollutkin. Tapaamisen yhteydessä sain Henna Myllerin toimittaman kirjan ”Palliatiivinen hoito Pohjois-Karjalassa – Inhimillisesti potilaan parhaaksi.” Kirja sisältää 11 erilaista artikkelia, jotka liittyvät saattohoitoon ja PALETTI-projektiin eri näkökulmista. Tahdon nostaa niistä esiin artikkelin, joka perustuu N. Haavistolan ja M. Laakkosen opinnäytetyöhön ”Saattohoitopäätös ja puheeksi ottaminen” vuodelta 2014.
Saattohoitopäätös sinänsä on lääketieteellinen päätös, jonka hoitava lääkäri tekee yhdessä potilaan, hänen omaistensa ja hoitoon osallistuvan henkilökunnan kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen. Saattohoitoon siirtyminen tarkoittaa myös potilaan hoidon linjausta sekä sen luonteen muuttumista. Hoidon tavoitteena ei ole enää parantaa potilaan sairautta, vaan oireettomuus sekä jäljellä olevan elämän mahdollisimman korkea laatu. Tämän johdosta saattohoitopäätöksen tekeminen ja kirjaaminen ovat tärkeitä, koska puuttuva saattohoitopäätös on usein este laadukkaan saattohoidon toteutumiselle.

Saattohoitopäätöksen tekemisen myötä potilaalle annetaan mahdollisuus valmistautua omaan kuolemaansa. Artikkelin kuvausta lainatakseni hän saa ”kuolevan oikeudet.” Sekä potilas, että hänen omaisensa tarvitsevat tiedon siitä, ettei sairauden parantamiseksi voida tehdä mitään, mutta samanaikaisesti voidaan vielä tehdä paljon oireiden lievittämiseksi. Oireiden lievittämisen lisäksi eri osapuolia pystytään saattohoidon aikana tukemaan heidän valmistautuessaan kuoleman kohtaamiseen. Tilanteen sanoittaminen saattaa olla helpotus myös hoitohenkilöstölle ja vapauttaa sekä potilaan että omaisten kohtaamista.

Artikkeli nosti esiin sen, ettei PALETTI-hankkeen toiminta-alueella juurikaan tehty kirjattuja

saattohoitopäätöksiä. Eräs päätöksenteon esteistä oli pysyvien hoitosuhteiden puuttuminen. Henkilöstön vaihtuvuudesta johtuen ei oikeaa ajankohtaa elämän loppuvaiheen hoidon pohtimiselle ja suunnittelulle aina huomattu. Päätöstä ei luonnollisestikaan voi tehdä tutustumatta potilaaseen sekä hänen tilanteeseensa kokonaisvaltaisesti, mikä ei onnistu ilman riittävää käytössä olevaa aikaa. Myös haluttomuus ottaa vastuuta päätöksestä nähtiin artikkelissa esteenä niiden tekemiseen. Vaihtuvuus tiedostettiin ja vastuu siirrettiin tietoisesti jollekin toiselle lääkärille jättämällä päätös jonkun toisen mietittäväksi. Tämä on saattanut johtaa siihen, ettei saattohoitopäätöstä ole ehditty tehdä ennen kuin potilas on jo kuollut. Puhumattakaan niistä lukemattomista turhista toimenpiteistä, joita potilaille tehdään saattohoitopäätösten ja hoidon linjausten puuttuessa.

Kuolemasta puhuminen ei ole helppoa, tämä käy esiin myös tästä artikkelista. Kuoleman hyväksyminen osaksi elämää kuvattiin artikkelissa tapahtuvan hoitohenkilöstön keskuudessa sekä iän että kokemuksen karttuessa. Tämä on kuitenkin hyvin yksilöllistä, toisilla ihmisillä on valmius käsitellä kuolemaa ja siihen liittyviä teemoja jo hyvinkin nuorena ja toiset ihmiset eivät näitä valmiuksia omaa myöhemmässäkään vaiheessa. Kuoleman lopullisuus tekee siitä pelottavan, joskus jopa niin ettei siitä uskalleta puhua edes sen oikealla nimellä.

Tämä artikkeli kuvaa tilannetta Pohjois-Karjalassa, mutta itse uskon tilanteen olevan hyvin samankaltainen muuallakin Suomessa. Omalta osaltaan se tuo jälleen kerran esiin tarpeen saattohoidon kehittämiselle, jota toki tällä hetkellä toteutetaan eri puolilla Suomea erilaisin menetelmin. Kehittämistoiminnan tueksi tarvitaan kuitenkin aina tietoa sekä todellisesta että koetusta tilanteesta, minkä perusteella toiminnan tavoitteet voidaan asettaa. Siksi arvostankin sitä, että artikkelissa tuodaan rehellisesti esiin myös ne tekijät, jotka voidaan jopa luokitella puutteiksi. Näin voidaan puuttua oikeisiin asioihin oikeaan aikaan eikä kuluteta resursseja sinne, missä niitä ei ehkä näin kiireisesti tarvita.


Anja