Valkoisen paperin syndrooma

Ensimmäisen puolen vuoden päätavoitteeni on toisen osajulkaisun käsikirjoituksen laatiminen. Osajulkaisun aihe sekä rajaukset olin miettinyt jo tutkimussuunnitelmaa päivittäessäni. Samoin olin tarkastellut jo edeltävästi mahdollisia julkaisukanavia, niiden Impact Factoreita ja Jufo-luokituksia ja valinnut mielestäni parhaan mahdollisen. Olin myös tutustunut valitsemani lehden ohjeisiin sekä formaattisääntöihin, joten periaatteessa käsikirjoitus oli vanhan sanalaskun mukaan jo ”puoliksi tehty."

Sen ”tekemättömän puolikkaan” toteutus alkoi heti tämän kuun alussa kirjallisuushakujen päivityksellä sekä taustan hahmottamisella. Käytännössä tämä tarkoittaa kymmenien artikkelien lukemista, pähkäilyä, niihin palaamista, luokittelua, hylkäämistä ja lopuksi vielä pähkäilyä eli syvällistä pohdintaa kauniimmin ilmaistuna. Tämän prosessin aikana ja perusteella pääni sisällä on muodostunut hyvinkin kirkas kuva siitä, mitä asiasta tiedetään, mitä siitä on tällä vuosituhannella julkaistu ja miten sitä on lähestytty. Toki edelleen on luettavaa ja tausta varmasti täydentyy, mutta jo pari viikkoa sitten aloitin aamuni tällä twiitillä:

Aluksi laadin käsikirjoituksen pohjan annettujen ohjeiden mukaisesti, tarkistin marginaalit oikealta, vasemmalta, ylhäältä sekä alhaalta. Seuraavaksi oli yläotsikoiden vuoro, seuraten tuttua ja turvallista IMRD-rakennetta, eli Introduction, Methods, Results ja Diskussion. Väliin asettelin jo tiedossa olevia väliotsakkeita, jotka löytyvät kaikista artikkeleista. Näitä ovat osiot joissa kiitetään eri tahoja avusta ja todetaan, ettei kirjoittajilla ole eturistiriitoja sekä tietenkin annetaan tunnustusta tutkimusta rahallisesti tukeneille tahoille. Näin käsikirjoituksen raakarunkokin oli valmis ja saatoin keskittyä täyttämään laatimani rungon sisällöllä.

Istuin koneen ääressä ja tuijotin sanaa ”Introduction” edessäni kuvaruudulla. Sanan alla kursori vilkkui odottaen jotain tapahtuvaksi, turhaan. Pääni oli aivan tyhjä. Aikani tuijoteltuani ajattelin, ettei se haittaa, voin lukea vielä artikkelin tai pari, ennen kuin aloitan tekstin tuottamisen. Luin artikkelin, käyvin koiran kanssa lenkillä ja kävellessäni pohdin miten kirjoitukseni aloitan. Palasin koneen ääreen, avasin tiedoston, tuijotan vilkkuvaa kursoria, eikä synny tekstiä, ei sanan sanaa. Lenkillä miettimäni asiat tuntuvat yhtäkkiä tylsääkin tylsemmiltä, mitäänsanomattomilta tai ainakin jo 1000 kertaa aiemmin ilmaistuilta. Tuijotin kursoria ja tyhjää sivua vielä hetken kunnes totesin, ettei tule mitään. Päätin tehdä jotain muuta ”loputtomalta listaltani” ja palata käsikirjoituksen pariin seuraavana päivänä.

Seuraava päivä oli edellisen toisinto, paitsi etten laatinut uutta raakarunkoa, tuijottelin vain ahkerammin sitä vilkkuvaa kursoria. Kolmantena päivänä olin valmis myöntämään kärsiväni valkoisen sivun syndroomasta, teksti on päässä mutta ei siirry sieltä sitten yhtään mihinkään. Yritin olla stressaamatta, koska tiedän että se ei ainakaan auta tilannetta, tein muita asioita, kävin Kuopiossa ja annoin tiedoston ”hautua” viikonlopun yli.

Tämä viikko alkoi suunnattomalla uskolla siihen, että nyt irtoaa laatutekstiä. ”Sen kuin vain istun koneen ääreen ja annan näppäimistön laulaa!” Lienee turhaa sen tarkemmin kuvata lopputulosta? Kursori vilkkuu edelleen valkoista taustaa vasten, ei ole tekstiä, sen enempää laadukasta kuin laadutontakaan. Tiistaina keskustelin aiheesta ohjausryhmään kuuluvan henkilön kanssa, joka kehotti vaihtamaan fontin väriksi valkoisen ja muuttamaan sen kun tekstiä on tullut edes vähän. Hyvä ajatus, mutta ei toiminut, ei tullut valkoistakaan tekstiä. Sen sijaan tuli stressi ja turhautuminen. Tiedän osaavani kirjoittaa. Tiedän että minulla on aiheestani paljonkin sanottavaa. Tosiasia, ettei se ole siirtynyt tekstiksi on ärsyttävää ja turhauttavaa. Tiedän että mainitsemani tunteet eivät edesauta valkoisen paperin syndrooman parantumista, mutta minkäs teet kun ne kuuluvat taudinkuvaan. Jos tässä jotain positiivista pitää nostaa esiin, niin ”to do”-lista on lyhentynyt mukavasti näiden päivien aikana.

Maanantaina noudatan omaa neuvoani ja kirjoitan väkisin lauseita paperille, huonoja ja tönkköjä, sanoja toistensa perässä. Kunnes sivulla on tekstiä, jota parannella ja muokata. Parempi huonoa tekstiä, kuin ei tekstiä lainkaan. Tosiasia on nimittäin se, että valkoisen paperin syndrooma vähenee samaa tahtia paperin valkoisuuden kanssa. Pitää vain aloittaa… ei ajatella.

Anja