Ihminen kuoleman edessä

Suomalainen Lääkäriseura Duodecim ja Suomen Akatemia järjestävät parhaillaan kolmipäiväisen konsensuskokouksen Hanasaaressa. Kolmipäiväisen kokouksen aiheena on vanhuuskuolema, teemaan liittyen arkkipiispa Kari Mäkinen puhui eilen kokouksessa kuolemasta. Näin eilen illalla sattumalta linkin tähän puheeseen ja päätin tutustua siihen, koska mielestäni Mäkisellä on kyky puhua asioista tavalla, joka tavoittaa ihmiset huolimatta siitä ovatko he uskonnollisia vai eivät. Eli siis selkokielellä, hän on näkemieni haastatteluiden sekä erilaisten lukemieni kirjoitusten perusteella mielestäni viisas ja elämää avoimesti kohdannut ihminen.

Lukemani puhe ei tuottanut pettymystä tälläkään kertaa. Mäkinen kuvaa puheessaan kuolemaa ihmisiä yhdistävänä tekijänä, osana ihmisyyttä. Kuolema on matkakumppani, osa joka päiväistä elämää. Nykyaikana, jolloin useimmat kuolevat vanhana, kuoleman kanssa kuljettavasta matkasta on tullut pidempi. Tämän ymmärtämisessä ja sen ”sisäistämisessä” on mielestäni jotain hyvin lohdullista, jopa voimaannuttavaakin. Mikäli kuoleman voi hyväksyä matkakumppanikseen, sitä ei tarvitse pelätä. Se ei ole enää elämästä vieras asia, joka kohdataan ”sitten joskus” kun sitä ei voi enää mitenkään välttää. Ehkäpä kuoleman hyväksyminen voi auttaa ihmistä osaltaan myös elämään täydempää elämää, en tiedä. Itse koen näin tapahtuneen, mutta varmasti on myös päinvastaisia kokemuksia.

Oli kuolema sitten matkakumppani tai oman elämän ulkopuolinen asia, se on kuitenkin suuri mysteeri, salaisuus, jonka jokainen kokee yksin ja omalla tavallaan. Mäkinen kuvaa tätä puheessaan sanomalla ”Jokaisen kuolema on hänen omansa, juuri hänen elämänsä päättyminen”. Olen viime aikoina lukenut Martin Heideggerin teosta ”Sein und Zeit”, jossa tämä sama asia tulee esiin. Voimme saattaa kuolevaa, olla hänen kanssaan mutta itse kuolema, se on yksilöllinen ja henkilökohtainen, yhden yksilön olemassaolon loppu. Saattaessamme toista voimme oppia kuolemasta, mutta aina ainoastaan ulkopuolisen perspektiivistä. Yksilöllinen luonne edellyttää mielestäni yksilöllistä saattamista, mikä on mahdollista tiedon, kokemuksen sekä avoimen mielen avulla. Tästä(kin) syystä kuolemasta pitää edelleen puhua.

Arkkipiispan puhe on kokonaisuudessaan luettavissa täällä.

Kotimaa24 uutisoi aiheesta näin.

Anja