Olipahan päivä!

Kuva: M. Jäntti
Perjantaina oli kauan odotettu väitöspäivä. Heräämiseen ei kelloa tarvittu, mikä johtunee pitkälti siitä, etten jännitykseltäni oikein saanut edes nukuttua. Pieniä torkahduksia ajatusten lomassa katsellen valon ja varjon vaihtelua hotellin ikkunan takana. Kävin lyhyellä kävelyllä järven rannassa odotellessani pääsyä aamupalalle ja muistelin hiljaa mielessäni kulunutta kolmea vuotta. Ne ovat olleet erittäin antoisia, niin hyvässä kuin pahassakin ja ajatus prosessin päättymisestä tuntui sekä hämmentävältä että myös hieman haikealta.


Puoli kahdeksalta minulla oli aika kampaajalla, jossa ohjaajani oli jo pari tuntia istunut sitä ennen. Kävimme jälleen kerran läpi päivän protokollan sekä niitä ajatuksia, joita meillä molemmilla sillä hetkellä oli. Hänen lähdettyään edeltä yliopistolle jäin lukemaan ääneen lektiotani kerta toisensa jälkeen. Hermostuksissani ”kiittelin” itseäni kun tuntui että olin haalinut siihen kaikki mahdollisimman hankalasti lausuttavat sanat. Tosin, siinä vaiheessa aamua jokainen englanninkielinen sana tuntui ihan yhtä mahdottomalta, eivätkä suomenkieliset sanat olleet sen helpompia. Mieluiten olisin vaiennut tyystin, mikä on itselleni hyvin erikoinen olotila, onhan minun väitetty kuuntelevan mielelläni omaa ääntäni.

Yliopistolle päästyäni vastaväittäjä oli jo paikalla ja kävimme tarkastamassa luentosalin sekä tekniikan ennen professoreiden kahveja. Tarjolla oli sekä suolaista että makeaa ja pakotin itseni syömään palan kumpaakin, vaikka sillä hetkellä ei maistunut mikään. Kokemuksesta kuitenkin tiesin, että syötävä on, muutoin se kostautuu myöhemmin. Kokeneet professorit hoitivat onneksi keskustelun, jonka sisällöstä en edelleenkään muista juuri mitään omien ajatusten ollessa keskittyneinä itse väitökseen.

Kulkiessani kohti luentosalia hoin itselleni että ”hengitä, hyvin menee… hengitä nyt vaan” ja uskoin jo olevani voiton puolella, kunnes tapasimme virastomestarin luentosalin edessä. Hän katsoi kustokseen ja totesi että ”siellä onkin tupa aivan täynnä.” Siinä kohtaa tohtoriopiskelija laski kirjan sekä lektion pöydälle, kääntyi kannoillaan sanomatta sanaakaan ja ”pakeni takavasemmalle” naistenhuoneeseen. Väitöksen alkuun ei ollut enää edes viittä minuuttia ja kustos nauroikin jälkeenpäin, että virastomestari oli katsonut perääni ja kysynyt että ”mistäs me nyt väittelijä saadaan?” Mutta kustoksen tuella väitös pääsi kuin pääsikin alkamaan ajallaan.

Väitös oli rankka kokemus, sekä positiivisessa että myös negatiivisessa mielessä. Kaikissa väitöksissä, joissa olen ollut, alussa on ollut pari ”helppoa” kysymystä, miten väittelijä on päätynyt aiheeseen tai väitöskirjan nimeen tms. Oma vastaväittäjäni ei tällaisia kysymyksiä esittänyt, vaan lähti suoraan filosofisesta pohdinnasta liikkeelle. Sehän on hyvä asia, ei siinä mitään, mutta sekoitti omat pasmani niin, etten kerennyt alusta oikein mukaan koko juttuun. Jossain vaiheessa ajattelinkin, että olen oikeasti se historian ensimmäinen, jonka väitös hylätään viime metreillä. Mutta sitten sisältäni löytyi se suomalainen sisu ja sain tilanteen paremmin haltuuni. Kolme tuntia meni hujauksessa, vauhtiin päästyäni olisinkin voinut huoletta jatkaa keskustelua vielä pidempään. Näin oli minulle aiemmin ennustettu kokeneempien taholta, ja oikeassahan he olivat, vaikken olisi sitä todeksi uskonut.


Karonkassa nautin yksinkertaisesti ihan kaikesta. Ravintolan henkilökunta hoiti tilaisuuden erinomaisesti, en ehtinyt kuin ajatella jotain, kun se olikin jo hoidettu. Ruoka oli erinomaista ja vieraat näyttivät olevan mainiolla tuulella. Se on se tunne, kun istuu pöydän päässä ja katselee hymyileviä ihmisiä ja kuuntelee puheen sorinaa. Kun yhtäkkiä se jännitys laukeaa ja huomaa kaiken olevan juuri niin kuin pitääkin. Samaan aikaan sitä siirtyi sellaiseen välitilaan, yksi prosessi päättyi ja vaikka seuraavan projektin alku siintääkin jo edessä, ei siihen ole vielä kiinnittynyt.

Pari päivää levättyäni olo on levollinen. Edelleen olen mainitsemassani välitilassa, mikä antaa tilaa pohtia nykyisyyttä sekä tulevaisuutta. Mikä on olennaista seuraavan projektin osalta, mitkä kysymykset ovat ne kaikkein olennaisimmat ja mitkä askeleet ne, jotka seuraavaksi otan. Mutta juuri nyt, näin on hyvä.

Anja

6 kommenttia: Leave Your Comments

  1. Onnea Anja kukkuramitoin. Olipahan päivä - oli jännittävä kertomus, johon oli helppo samaistua. Nyt kun tohtorinhattu on virallisesti painettu päähän, tarvitset jonkun kuiskaamaan korvaan; muista,olet vain ihminen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ville, pyrin pitämään tämän mielessä :)
      Anja

      Poista
  2. Voi Anja! Oli aivan mahtavaa olla seuraamassa väitöstilaisuuttasi ja sen antoisaa ja kriittistä keskustelua. Harvoin sitä vielä illallakin on fiiliksissä kuulemansa väitöstilaisuuden vuoksi, mutta niin siinä nyt kuitenkin kävi minulle. Että kiitos upeasta tilaisuudesta sinulle ja onnittelut vielä kerran tuoreelle tohtorille! Sinun väitöksestä saisi kyllä tutkimusjaksoille hyvää opetusmateriaalia :). terkuin Ulla Kekäläinen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Ulla!
      Kiitos että tulit kuuntelemaan :)
      Laitan sinulle sähköpostia viestisi loppuosaan liittyen;)

      Anja

      Poista
  3. Kiva oli lukee millainen tuommoinen väitöspäivä on, kiitos! Ja onnea vielä Anja! T. Hanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Hanna,
      kiitos onnitteluista :) Väitöspäivä itsessään on pitkälti väittelijän näköinen, eli osaltani tällainen. Tietty kaava ohjaa mutta liikkumatilaakin on :)
      Anja

      Poista