Kampuksella kuhisee

Tänään KU Leuvenissa on avointen ovien päivä, jonka aikana täällä opiskelusta kiinnostuneet voivat tulla tutustumaan yliopistoon sekä sen opiskelija-asuntoihin. Vaikka viikonloput ovat kampuksella pääsääntöisesti erittäin hiljaisia, tänään pihassa riittää elämää. Aamulla kaupasta palatessani oli hauskaa tarkastella vanhempien ylpeitä ja innosta puhkuvia kasvoja, kun he kansiot kädessään esittelivät jälkikasvulleen milloin mitäkin yksityiskohtaa tai asiaa joko papereistaan tai kohti tiedekunnan rakennusta osoittaen. No, mahdollisten tulevien opiskelijoiden kasvoilla ei välttämättä sitä samaa riemua vielä ollut nähtävissä, mutta näin se maailma taitaa mennä, tällä päivällä on vanhemmille eri merkitys kuin heidän lapsilleen. Toisilla opiskeluajan muistot ovat olemassa ja toisten täytyy niitä vielä kerätä.


En nyt kuitenkaan lähde muistelemaan omia opiskeluaikojani, vaan nostan esiin toissapäiväisen uutisen, jossa Times Higher Education oli listannut Euroopan 200 parasta yliopistoa. Arviointiperusteina oli opetus- ja tutkimusympäristöt, tutkimuksen vaikuttavuus (viittausten perusteella) teollisuustulot sekä kansainväliset näkymät. Ja kappas vain, huomasin että KU Leuven on peräti paikalla kaksitoista. Eli arvostetussa ympäristössä täällä yhteenvetoni kanssa tuskailen. Tulos selittää osaltaan myös sen, miksi kampuksella kiertävien vanhempien hymy on niin herkässä.

Samaan aikaan mieleen palautuu eilinen kahvipöytäkeskustelu, joka myös kohdistuu tähän yliopiston sijoitukseen, joskin hieman eri näkökulmasta. Keskusteluun osallistui eräs jatko-opiskelija, jonka vanhempi on hänen kertomansa mukaan pienituloinen yksinhuoltaja. Vaikka KU Leuven ei ole lukukausimaksuiltaan edes sieltä kalliimmasta päästä, ei hänellä olisi omien sanojensa mukaan ollut varaa opiskella, mikäli hänelle ei olisi myönnetty ”alennusta” maksuista ja opiskelija-asunnon vuokrasta. Tällaisia erityisjärjestelyjä on jokaisella yliopistolla, mutta on totta, ettei niiden piiriin varmasti mahdu kaikki halukkaat tulijat. Osassa yliopistoissa lukukausimaksut ovat sitä luokkaa, etteivät anteliaimmatkaan erikoisjärjestelyt takaa ovien avautumista suurelle osalle kiinnostuneista.

Keskustelun aikana ja sen jälkeen jäin pohtimaan sitä, kuinka onnellisessa asemassa me maksuttomasta opiskelusta nauttivat itse asiassa olemme. Mutta myös sitä, kuinka itsestään selvänä sitä samanaikaisesti pidetään. En tietenkään nyt tarkoita, että tämän tilanteen pitäisi muuttua Suomessa mihinkään, sitä pohtivat ja pähkäilevät ihan toiset ihmiset.

Paljon kuitenkin puhutaan koulutuksen laskeneesta arvostuksesta sekä samanaikaisesti huokaillaan opintoaikojen pidentymisestä. Jälkimmäiseen kiinnitetään täällä kieltämättä huomattavasti enemmän huomiota, opintovuoden aikana henkilön odotetaan suorittavan X määrän opintoja ja jos näin ei ole niin kuulemani mukaan pääsee tekemään selvitystä tilanteeseen johtaneista syistä. Toisaalta, vanhempien maksaessa pääsääntöisesti jälkikasvun lukukausimaksut, voisi ajatella paineen olevan kovempi myös siltä suunnalta. Pikemminkin mietin sitä koulutuksen arvostusta. Voiko tosiaan olla niin, että pidämme kaikille avointa koulutusta niin luonnollisena ja itsestään selvänä, että se vaikuttaa jo sen arvostukseen? Olemmeko tottuneen ”liian hyvään” emmekä näe enää metsää puilta? En tiedä, mutta tuntuisi surulliselta, mikäli näin olisi.

Mitä siihen omaan etenemiseen tulee… Yhteenveto pitenee ja uskallan jopa sanoa sen selkeytyvänkin päivä päivältä. Itse aiheutetut paineet kasvavat, muilla ymmärrystä riittäisi enemmän, mutta se taitaa olla pelin henki prosessin tässä vaiheessa. Paljon muuta kuin kirjoittamista ei tohtoriopiskelijan tämänhetkiseen elämään sitten juuri mahdukaan. Aamulla ylös ja toimistolle. Alkuillasta takaisin, lenkille, ruokaa ja nukkumaan. Jotta ei nyt ehkä se hohdokkain vaihtoehto, mutta näillä mennään, työ on työtä ja lomat sitten asia erikseen.

Anja

0 kommenttia:

Lähetä kommentti