Sitä saa mitä tilaa...

Kuoleman ja eutanasian tutkiminen on asia josta seuraa sekä hyvää että pahaa, ainakin oman kokemukseni mukaan. Hoitotiede-lehdessä 4/2012 on Ahon ja Kylmän artikkeli ”Sensitiivinen tutkimus hoitotieteessä – näkökohtia tutkimusprosessin eri vaiheissa.” Aivan mahtava artikkeli, jota voin suositella myöskin muille kuin tiedeyhteisöön kuuluville tai sinne haluaville. Artikkelissa todetaan että myös tutkija voi tulla leimatuksi tutkimusaiheensa perusteella. Mielestäni tämä on asia, josta puhutaan vielä aika vähän eri yhteyksissä. Itse tiesin ”mitä tilaan” mutta ehkä se ei ole kaikille aina niin selvä asia, ehkä itsekin koen vielä muutamia ”yllätyksiä” matkani varrella, kuka tietää. Ennen kuin kuvaan muutamaa tällaista tilannetta on mainittava että maisteriopintojeni pääaine oli preventiivinen hoitotiede, eli ennaltaehkäisevää toimintaa joka tähtää ihmisen terveyden ja hyvinvoinnin kasvattamiseksi.

Hain yliopistoon maisteriopiskelijaksi 2011, pistemäärä pääsykokeissa oli riittävä opiskelupaikan myöntämiselle ja jo siinä vaiheessa minulle oli erittäin selvää mistä aiheesta tahdon opinnäytetyöni tehdä.
Samana kesänä, ennen opintojen alkua kävin laitoksella keskustelemassa tulevista opinnoistani. Minä tietenkin täynnä intoa esitän suunnitelmani, hymy korvissa ja kädet viuhtoen. Kesken puhetulvani havahdun huomaamaan että arvoisa vastapuoli katsoo minua silmälasiensa yli silmät suurina ja hyvin vakavana. Puheeni loppui kuin seinään ja huoneeseen laskeutui hetken hiljaisuus, jonka jälkeen keskustelukumppanini totesi yksikantaan ”Kai sinä tiedät että sen tutkinnon voi saada helpommallakin”. 

Kanditutkielmani aihe ”Hoitajien asenteet eutanasiaa kohtaan” ei sekään aluksi ottanut oikein tuulta alleen. Erinäisten keskustelujen jälkeen olin jo luopumassa siitä ja tein kirjallisuushakua kommunikaation merkityksestä kulttuurisessa hoitotieteessä. Hakujen tulosta katsellessani huomasin että se innostus oli aivan eri luokkaa, vaikka aihe on sinänsä mielenkiintoinen ja tärkeä. Joten taas varasin ajan keskusteluun, jossa kerroin etten voi tehdä kommunikaatiosta kanditutkielmaa, koska ”se ei ole se mun juttu”.  Ohjaava henkilö kysyi sitten että ”Anja, mikä on sitten se sun juttu?” Totuudenmukaisesti vastasin että ”Mun juttuni on eutanasia”, minkä seurauksena näin taas ”sen katseen”. Ja niin kandityön aihe oli loppuun käsitelty asia. Eikä minun ole tarvinnut siitä ”mun jutusta” tämän jälkeen laitoksella edes keskustella, olin todennäköisesti kerralla niin vakuuttava, ettei avoimia kysymyksiä jäänyt kenellekään. Tosin itse olen ajoittain muistellut isoäitiäni joka piti erityisesti sanonnoista, hän olisi tähän todennut että ”kun kunnia menee niin maine kasvaa”.

 ”Se katse” seuraa minua edelleen ja näen sen ihmisten silmissä lähes aina kun he ensimmäisen kerran kuulevat tutkimukseni aiheen. Se on se katse kun ihminen odottamattaan hämmentyy eikä tiedä miten asiaan suhtautua, onko se hyvä vai huono asia. Tilanne jossa poissuljettava teema tulee yllättäen liian lähelle, pelonsekainen ajatus siitä, että minä haluaisin syventää keskustelua kuolemasta ja eutanasiasta tilanteessa, jossa se ei ollenkaan sovi, kuten vaikka kaupan kassalla tai sattumalta kadulla tavatessa. Pääsääntöinen kommentti on nopea ”se on varmaan mielenkiintoista” johon on helppo vastata lyhyen myöntävästi ilman pidempää keskustelua. Toiset reagoivat huomattavasti voimakkaammin, kuten eräs henkilö, joka spontaanisti totesi että ”Hyi kamala! Ihan tulee kylmät väreet koko ajatuksesta”. Tämän jälkeen kyseinen ihminen on parhaansa mukaan pyrkinyt välttelemään tilanteita, joissa joutuu kommunikoimaan kanssani. Joten uskallan väittää että leimaantumista tapahtuu aihevalinnan perusteella.

Usein minulta on kysytty miten kuoleman ja eutanasian tutkimus yhdistyy terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseen. Tämä yhteys ei välttämättä ole kaikille yhtä selvä kuin minulle, joka asiaa olen jo vuosia pyöritellyt. Olen aiemmissa kirjoituksissa tuonut esiin kuolevien toiveen keskustella lähestyvästä kuolemastaan sekä heidän yksinäisyyden kokemuksistaan keskustelukumppanin puuttuessa. Oma ajatukseni mukaan lisäämällä ymmärrystä kuolemasta ja eutanasiasta myös valmius käydä keskustelua näistä teemoista kasvaa. Parantuneet mahdollisuudet käsitellä elämän loppuvaiheen teemoja vähentävät kuolemaan kohdistuvaa pelkoa sekä edistävät ihmisen hyvinvointia ja sitä kautta myös terveyttä johon mielestäni henkinen hyvinvointi olennaisesti kuuluu.

Mielenkiintoista on myös se, millaisia attribuutteja omaan persoonaani liitetään tutkimusaiheeni perusteella. Eräs ihminen oli positiivisesti yllättynyt siitä, että en olekaan masentunut vaikka tutkin kuolemaa ja eutanasiaa. Mielestäni tämä kertoo paljon jo siitä millaisina aiheet yhteiskunnassamme koetaan. Myönnän pohtivani sekä kuolemaa että eutanasiaa varmasti paljon enemmän kuin ”keskiverto 40-vuotias kahden pienen lapsen äiti”. Todennäköisesti aiheet ovat myös keskimääräistä enemmän esillä perheemme arjessa, ainakin aikuisten keskusteluissa. En kuitenkaan koe sitä ahdistavaksi tai masentavaksi johtuen sekä työkokemuksestani että ajasta, jonka olen käyttänyt aiheen pohdintaan eri näkökulmista. Olen pitkään pohtinut millaisena kuolema käsitetään ja miettinyt syitä siihen miksi se halutaan eristää yhteisöjen arjesta. Itsekseni pähkäilemällä en vastausta löydä, joten sitä pitää kysyä toisilta ihmisiltä… eli tutkia.

Lähtökohtaisena oletusarvona on myös se, että koska tutkin eutanasiaa, kannatan sitä automaattisesti. Todellisuudessa näin ei ole. Minä tutkin eutanasiaa, en markkinoi omaa kantaani. Mielestäni sekä myönteiset että kielteiset mielipiteet sisältävät erittäin paljon huomionarvoisia ja tärkeitä näkökulmia jotka tulee nostaa samanarvoisina keskusteluun. Kumpiakin on helppo ymmärtää ja kumpaankin on mahdollista samaistua. Sensitiivisen aiheen tutkimus edellyttää tutkijalta eettisesti korkeatasoista toimintaa koko tutkimusprosessin ajan, kuten Aho ja Kylmä artikkelissaan toteavat. Objektiivisisuus on itselleni suuri osa tutkimuksen luotettavuutta ja sitä ei välttämättä saavuteta, mikäli kallistuu jommallekummalle kannalle.

Ensi viikko kuluu osaltani hyvin eettisissä merkeissä. Olen kaksi päivää Helsingissä, jossa käsitellään etiikkaa yleisesti ja seuraavat kaksi päivää kuluvat Kuopiossa tutkimusetiikan parissa. Odotan mielenkiinnolla päivien sisältöä, vaikka kotiin palaa varmasti jälleen väsynyt nainen. Mutta nyt on perjantai, viikon työt takana ja edessä vapaat. Alla olevan kappaleen myötä toivotan teille kaikille rentouttavaa ja hyvää viikonloppua!

Anja