Kuolema – miksi siitä pitää puhua?

Tilanne, jossa oma kuolema ei enää ole tapahtuma jossain kaukaisessa tulevaisuudessa, vaan lähestyvä, odotettavissa oleva tilanne, herättää ihmisessä voimakkaita tunteita.  Tämä tilanne tulee eteen usein vakavan sairauden seurauksena, tilanteessa jossa käytettävissä olevat hoitokeinot ovat ehtyneet ja ihmisen oloa voidaan helpottaa vain oireita lievittävin keinoin.

Norjalais-Suomalaisessa tutkimuksessa (Sæteren ym. 2010), jossa haastateltiin 15 parantumattomasti sairasta potilasta, osallistujat kuvasivat käyvänsä jatkuvaa taistelua terveyden ja kärsimyksen välissä, liittyen perussairauteensa sekä lähestyvään kuolemaan. He kokivat hoitohenkilöstön lievittävän heidän fyysisiä kärsimyksiään, mutta kuvasivat yksinäisyyttä sekä epätoivoa, joka perustui siihen, ettei hoitohenkilöstö tai omaiset olleet valmiita keskustelemaan heidän tilanteestaan. Kuolevalla on tarve tulla kohdatuksi kokonaisvaltaisesti ja käydä keskustelua sekä elämästään että lähestyvästä kuolemastaan.  Osa haastatelluista koki, ettei hoitohenkilöstö uskaltanut kysyä heidän vointiaan, koska eivät tienneet kuinka puhua kärsimyksestä ja kuolemasta.

Tämä on vain yksi tutkimus, samansuuntaisia tuloksia on useita. Tuloksia voin tarkastella eri näkökulmista. Sairaanhoitajana huomaan että ammatin tavoite ”tarjota jokaiselle potilaalle parasta mahdollista hoitoa” ei näissä tilanteissa toteudu. Tietenkin voidaan väittää että tilanne meillä on parempi kuin tutkimuksen tuloksissa, mutta onko näin? Oman työkokemukseni perusteella en allekirjoittaisi tällaista väitettä. Kuolema on ammatillisesti katsottuna haastava puheenaihe, jota myös osittain vältellään. Henkiseen kärsimykseen ei kipulääke auta, vaikka se fyysisenä kipuna saattaakin ilmetä. Osittain tämänkin johdosta kuolemasta puhuminen on tärkeää. 

Tutkimuksen tulokset henkilökohtaisella tasolla tarkasteltuna luovat kuolemaa edeltävästä ajasta sangen synkän kuvan. Yksinäisyys, kuvattu taistelu sekä itselle tärkeän puheenaiheen sivuuttaminen toisten taholta elämäni viimeisinä aikoina ei ainakaan vähennä mielestäni kuolemaan kohdistuvaa pelokkuutta ja epävarmuutta. Haluanko itse viettää elämäni viimeiset ajat näin? En. Voinko olettaa että joku toinen haluaa? En usko. Onko tämä se tunne minkä vallassa toivoisin läheisteni lähtevän viimeiselle matkalleen? Edelleen ei.  Ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa puheella ja läsnäololla on suuri voima, vaikkei niitä oikeita vastauksia aina olisikaan. 

Tästä syystä kuolemasta pitää puhua.

Anja

Mainittu artikkeli:

Sæteren B, Lindström U Å & Nåden D. Latching onto life: living in the area of tension between the possibility of life and the necessity of death. Journal of Clinical Nursing 2010, 20: 811-818.